Mistä me oikeastaan puhumme puhuessamme epäonnistumisista? Ovat epäonnistumiset mokia, fiaskoja tai floppeja, teimmekö jotakin väärin tai huonosti? Ovatko ne pettymyksiä, kun asiat eivät menneet haluamallamme tavalla? 

Tuskinpa kukaan nauttii epäonnistumisen tunteesta, mutta ne ovat väistämättömiä; oleellinen osa ihmisyyttämme. Omista epäonnistumistani ensimmäiseksi tulee mieleen yksi aivan hirveä työmoka, joka johtui huolimattomuudestani ja joka asetti erään toisen valitettavan epäsuotavaan valoon, unelmieni työpaikan menetys ja kipeä ero entisestä poikaystävästäni. Ja se yksi kerta ala-asteella kun sekoitin sacher- ja toscakakut. 

Olisi houkuttelevaa ajatella, ettemme epäonnistu koskaan, koska kaikella on tarkoituksensa. 18-vuotiaana minua ei valittu unelmieni brittiyliopistoon opiskelemaan ainetta, jonka myöhemmin keskeytin eräässä toisessa yliopistossa. Olin surun ja epätoivon murtama saadessani tiedon hylkäävästä päätöksestä. No, viime marrakuussa valmistuin siitä samaisesta yliopistosta, johon 18-vuotiaana niin kovasti halusin, mutta maisteriohjelmasta ja eri tiedekunnasta. Oliko tämä alkuperäisen epäonnistumiseni syy? Mene ja tiedä. On tietysti lohdullista ajatella, että näin retrospektiivissä asioiden kuuluikin mennä juuri noin. 

Voi siis olla, että on olemassa joku suurempi tarkoitus, master plan, vaikken itse oikein usko tähän. Mielestäni on tärkeää hyväksyä erilaiset epäonnistumiset ilman, että miettii sen suurempia tarkoituksia tai ajattelee, että johdatusta oli mukana. Epäonnistumiset ovat oivallisia kasvun- ja kehityksenpaikkoja. Toisekseen, ne muistuttavat meitä epätäydellisyydestämme. Väsymme, olemme huolimattomia, teemme virheitä. 

Nykyään kun itse epäonnistun olen tietysti aluksi hieman häpeissäni ja harmistunut. Mutta sitten kysyn itseltäni, mitä seuraavaksi? Yritänkö uudelleen vai pitäisikö poistua hiljaa takavasemmalle? Yleensä aina vastaus on ensimmäinen. Ja eikun uudestaan siis.