Verdin Macbeth (1847)

Verdin Macbethin näin ensimmäisen kerran vasta viime keväänä. Olin menossa oopperaan suoraan töistä, eikä minua olisi suoraan sanottuna yhtään huvittanut. Teki mieli vain painua kotiin peiton alle ja tuijottaa Netflixiä. Järkeilin kuitenkin itselleni, että parempi mennä edes ensimmäiselle puoliajalle, sillä Macbeth on ollut mielessä jo niin monta vuotta, en kai nyt oikeasti jättäisi oopperaa väliin vain työstressin takia. No, esitys oli huumaavaa. Rakastuin musiikin väkevyyteen, teoksen tummuuteen ja energiaan. Kävellessäni oopperasta illalla kotiin oloni oli kertakaikkisen erinomainen, tuntui kuin olisin löytänyt itseni uudelleen. 

Verdin La traviata (1853)

Jos minun pitäisi valita vain yksi ooppera, jota kuuntelisin ja katsoisin koko loppuelämäni (hirveä kysymys! Ja kauhistuttava ajatus!) valitsisin aika varmasti La traviatan. Jokin tässä oopperassa vain koskettaa ja puhuttelee. Olen myös todella viehättynyt Violettaan. Ensimmäinen La traviata -produktio, joka todella nappasi huomioini oli Mariusz Trelinskin ohjaus Savonlinnan oopperajuhlilla kesällä 2013. Sitä esitettiin myös kesällä 2015, jolloin se oli mielestäni vielä kypsyneempi. Rakkain muistoni tähän oopperaan liittyen on kuitenkin Metissä keväällä näkemäni Willy Deckerin produktio. Näin sen yhdessä sisareni kanssa. Meillä oli ollut erinomainen päivä, paljon kahvia Greenpointissa, myöhäinen lounas Le Bernardinissa, drinkkejä, hauskanpitoa ja hulluttelua. Päivän kruunasi unohtumaton ilta Metissä Sonya Yonchevan kanssa. 

Musorgskin Boris Godunov (1872)

Musorgskin Boriksen olen nähnyt vain kerran, Savonlinnassa vuonna 2015, enkä ole varma, olenko valmis uuteen produktioon vielä lähiaikoina. Tämä muisto on pitkälti yhtä kuin itse esitys, joka oli henkeäsalpaava, riipaisen koskettava ja yksinkertaisesti uskomaton, ehdottomasti parhain oopperakokemukseni ikinä. Olin viimeisessä esityksessä ja muistan vieläkin kuin eilispäivän, kun koko yleisö taputti seisaaltaan kumarrus kumarruksen jälkeen. Segerstamin ja Salmisen Boris oli muotokuva heikkenevästä, inhimillisiä piirteitä osoittavasta tsaarista. Kunniakas produktio kuuluu juhlien historian hienoimpiin, samoin tuo maaginen ilta, jota toivottavasti muistelen koko ikäni. 

Tšaikovskin Jevgeni Onegin (1879)

Viimeinen ooppera, jonka näin New Yorkin Metissä. Anna Netrebko, jonka kuuleminen on ollut yksi unelmani, jätti sieluun pysyvän jäljen. Vuoden 2017 kevä New Yorkissa oli ollut rankka. Olin parannellut sydäntäni tekemällä hirveästi töitä ja käymällä usein oopperassa. Jevgeni Oneginin jälkeen tunsin pieniä ilonpilkahduksia, ehkä kaikki ei olekaan ihan kamalaa, ehkä minustakin tulee vielä joskus onnellinen ja eheä. 

Puccinin La bohème (1896)

La bohèmella ja minulla on aavistuksen monimutkainen suhde. Ajattelen, että teos on hieno kuvaus nuoresta rakkaudesta ja intohimosta, mutta toisaalta teos on mielestäni paikoin ohut. Saman aikaisesti teoksen kuuleminen ja näkeminen tuo aina suurta mielihyvää. La bohème oli ensimmäinen ooppera, jonka minä ja ex-poikkikseni näimme yhdessä. Tein valinnan Janáčekin Jenufan ja Puccinin väliltä, koska ajattelin että La bohème olisi romanttisempi ja kenties miellyttävämpi ihmiselle, joka ei ole nähnyt kauhean montaa oopperaa. Väliajalla kerroin tämän eksälleni ja hän tietenkin harmistui. No, lienee parempi, että suhde on nyt entinen. 

Straussin Elektra (1909)

Elektralla on erityinen paikka sydämessäni, sillä se oli ensimmäinen ooppera, jonka näin Metissä. Kapellimestarina toimi Esa-Pekka Salonen ja minä meinasin pakahtua Suomi-ylpeyteen. Olin juuri muuttanut New Yorkiin, oli viehättävin alkukevät naismuistiin, koko kaupunki tuntui vielä niin maagiselta ja kaiken lisäksi olin vielä menossa oopperan jälkeen treffeille erään miehen, johon myöhemmin palavasti rakastuin, kanssa. 

Šostakovitšin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth (1934)

Hullaannuttava ooppera, jonka muisto on pitkälti samanlainen kuin Verdin Macbethin. Olin menossa oopperaan suoraan töistä (as usual), täysin kyllästyneenä projektiini ja kiroten valintaani muuttaa Pietariin, väsyneenä ja ärtyneenä. Minulla oli kuitenkin lippu Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethiin ja kaiken lisäksi vielä todella hyvä paikka. Tsemppasin itseni, join lasin skumppaa ennen esitystä (mitä en oikeastaan koskaan jostakin syystä tee) ja istahdin paikalleni. Esityksen aikana jotakin nytkähti paikaltaan, siis oopperan vaikutus oli suurenmoinen. Puristaudun tiukasti kiinni penkkiini ja toivoin, ettei esitys koskaan loppuisi. Oopperan musiikissa on jotakin huumaavaa, sen rytmit ja melodiat ovat kuin huumetta, sitä on vain saatava lisää ja toivottava, että tähän maailma loppuu.