”Toiset meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.”*

Tua Harnon lause on mielestäni yksi nerokkaimmista ikinä ja omalla kohdallani myös niin valitettavan totta. Vai kenties se on totta meidän kaikkien kohdalla? Kenties taiteen (sanataiteen, visuaalisten taiteiden, musiikkitaiteen) kauneus ja nerous on juuri siinä, että se on universaalia ja rajoja (fyysisiä, maantieteellisiä, kulttuurellisia) ylittävää. Tämä ajatus universaaliudesta ei tietenkään ole omani eikä mitenkään uusi, mutta vain ollut viime aikoina mielessä.

Kenties minun olisi parasta olla ajattelematta tilannettani niin binäärisesti. Että on olemassa lukuisia vaihtoehtoja ja että toisaalta lähteminen ja jääminen eivät ole toistensa vastakohtia vaan osa samaa jatkumoa. 

Yhtenä päivä mikään ajatukseni ei tunnu olevan järjestyksessä kun taas toisena päivänä juttuni ovat täydellisen järkeenkäypiä ja olo on kristallisen selkeä ja kirkas. 

Kenties saan syyttää vain itseäni ja järkyttävän rasittavaa tapaani lukea meilejä keskellä yötä herätessaäni. Teen samaa myös kuntosalilla. Aina sähköpostit auki kuntopyöräillessä. Khalas, olkoon ensi viikko tasapainoisempi. Olkoon enemmän Kahlil Gibrania ja vähemmän kollegoiden meilejä.

*Tua Harno, Ne jotka jäävät (2014), Otava. 

Ismail Fattah, Man, Woman and Rooster, (1995).

Ismail Fattah, Title unknown, (1995).