2000-luvulla taidemuseoiden näyttelyohjelmat ovat radikaalisti monipuolistuneet. Esimerkiksi muotinäyttelyt ovat merkittävä osa joidenkin taidemusoiden näyttelykalentereja, eikä muotia enää väheksytä taidemuotona yhtä vahvasti kuin aikaisemmin. Toinen mielenkiintoinen, joskin huomattavasti marginaalisempi ilmiö, on hybridinäyttelyt, jotka yhdistävät muotia ja vaatteita esimerkiksi keskustellessaan jonkun taiteilijan elämäntyöstä. Yksi puhutuimmista tällaisista näyttelyistä oli Georgia O’Keeffen näyttely New Yorkissa.

Georgia O’Keeffe: Living Modern -näyttely avautui Brooklynin taidemuseossa keväällä 2017. Tällä hetkellä näyttelyn voi kokea Wichita-taidemuseossa Kansasissa. Näyttely pyrkii avaamaan O’Keeffen persoonaa taiteilijan teosten, henkilökohtaisten tavaroiden ja elämäntyylin kautta. Esillä on O’Keeffen töitä, vaatteita, asusteita ja mm. Alfred Stieglitzin, Ansel Adamsin, Bruce Weberin, Andy Warholin ja Annie Leibowitzin O’Keeffesta ottamia kuvia.

2000-luvulla puhuisimme henkilöbrändäyksestä, ja näyttely ehdottaakin O’Keeffen olleen siinä mestarillinen. O’Keeffe rakensi tarkasti imagoaan habituksensa, asuntojensa ja hänestä otettujen valokuvien kautta. Tämä toki on poikkeuksellista – aivan kuten myös O’Keeffen asut, jotka olivat kertakaikkisen upeita ja rajoja rikkovia.

Näyttelyssä on kuitenki kaksi merkittävää ongelma. Ensimmäinen liittyy sen perusajatukseen. Miksi persoonallisuus pyritään ”selittämään” nimenomaan vaatteiden ja asusteiden kautta? Näyttelyssä olevat O’Keeffen vaatteet ja hänestä otetut valokuvat tekevät O’Keeffestä objektin. Ymmärrän että juuri tämä brändi oli O’Keeffen tarkasti muokkaama ja kontrolloima, mutta kuva jonka näyttely välittää on perusoletukseltaan alisteinen, vaikka näyttely toteaakin että O’Keeffe brändäsi itse itsensä.

Näyttelyn toinen ongelma liittyy tapaan, jolla näyttely pyrkii rakentamaan vuoropuhelua O’Keeffen töiden ja asuvalintojen kautta. Samaa aikakautta edustavat asut ja teokset ovat esitetty  näyttelyssä yhdessä vierekkäin tai muuten lähekkäin. Tämä esillepanostrategia valitettavasti ohjaa katsojia esteettiseen vertailuun, joka puolestaan väistämättä välittää hyvin yksinkertaisia viestejä. Taidehistoriallisesti yhteys esimerkiksi O’Keeffen vesiväriabstraktioiden ja mekkojen välillä tai O’Keeffen In the Patio IX (1950) ja Puccin mekon välillä tuntuu hyvin ohuelta ja mitättömältä. Tällaiset esillepanopäätökset ovat kuitenkin kieltämättä hyvin rohkeita ja jopa jollain tapaa uhmakkaita – kenties näyttely haluaa haastaa katsojia ajattelemaan vielä rohkeammin? 

Näyttely oli yksi ystäväpiirini kiivaimpia puheenaiheita keväällä 2017 ja se tuntui jakavan mielipiteitä poikkeuksellisella tavalla. Oma ensireaktioni ei ollut kovin mairitteleva. Ajatus O’Keeffen vaatteista tuntui materialistiselta ja seksistisiltä. Näyttelyssä vierailtuani kuitenkin ymmärsin, että ajatuksena oli nimenomaan dekonstruktoida O’Keeffen itsestään luoma kuva.

Vaikka asut olivat upeita ja mielenkiintoisia, kaipasin kuitenkin enemmän O’Keeffen töitä. O’Keeffen taide on kuitenkin niin voimakasta ja kaikessa rauhallisuudessaan järisyttävää. Paikoittain näyttely tuntui groteskilta ja väärältä, nähdä nyt suurenmoiset East River No. 1 (1926) ja Part of the Cliff (1946) – ja sitten kääntää päätä ja huomata O’Keeffen kenkiä lasivitriinissä.

Ajattelen myös, että O’Keeffen taiteesta olisi aivan varmasti joku muu huomattavasti herkullisempi ja taidehistoriallisesti merkittävämpi kulma, jonka ympärille näyttelyn olisi voinut tuottaa. Ei pidä myöskään unohtaa, että O’Keeffen ensimmäinen soolonäyttely nähtiin Brooklynin taidemuseossa 90 vuotta sitten vuonna 1927. Tätä historiallista taustaa vasten näyttelyn lähestymistapa tuntuu entistä oudommalta.

Täytyy myös muistaa, että suurin osa ”tällaisista” näyttelyistä keskittyy naistaiteilijoihin. Miksi? Miesten univormut ja ajatukset asujensa takana – ajatellaan vaikka Picassoa raitapaitoineen – voisivat olla kiinnostavia myös.

__

Alfred Stieglitz, Georgia O’Keeffe (c. 1920-22).

Ansel Adams, Georgia O’Keeffe (1981).