Rantaelo: Rakkaudesta rantoihin (ja kaapuihin)
Ranta on yksi niistä paikoista, joissa tunnen todella olevani elossa.
Itse rannalla ei sinänsä ole väliä. Hiekka, pikkukivet, satama, kaikki käy. Meret, järvet, joet, nautin kaikista. Pääasia on, että kyseessä on jonkinlainen ranta-alue, oli se sitten vene satamassa, mökki Itä-Suomessa,pikkuruinen ranta Välimerellä tai valtameri.
Menen rannalle ajattelemaan. Istuskelemaan kirjan kanssa, kuuntelemaan musiikkia, katselemaan lokkeja, viilenemään saunan jälkeen. Parhaita ovat tietysti rantapäivät, jolloin koko päivä vietetään veden ääressä tutkaillen luontoa ja erityisesti aurinkoa ja pilviä.
Siinä on jotakin maagista, kun koko päivä pyörii kirjaimellisesti auringon mukana. Päivän kaksi kohokohtaa – nousu ja lasku – ja kaikki muu on toissijaista.
Rantapukeutuminen on tietysti oma lukunsa. Maksimitta tuntuu mielestäni kaupungissa helposti tunkkaiselta, sillä se vaatii ehdottomasti paljaat varpaat, mutta toisaalta pikkuruiset sandaalit tai flipflopt eivät ole kauhean käytännöllisiä keskellä kaupunkia. Mutta rantaeloon pitkät helmat, mitä kaapumaisemmat sen parempi, sopivat erinomaisesti ja suojaavat myös hyvin auringolta.
Nautin myös kaapumaisten vaatteiden tuomasta laajasta siluetista, joka tuntuu minimittaan tottuneelle tuoreelta ja jollakin tavalla vähän jännittävältä.
En ole rantalomaihminen, sillä tarvitsen kaupungin sykkeen ja monipuolista kulttuuria, mutta muutama päivä rannalla liehuavissa helmoissa tuntuu hyvältä.
Ja ne auringonlaskut! Saimaalla tai Seychelleillä, aina yhtä upeita. Omista kuvista tosin tulee aina surkeita ja oikeastaan myös muistot eri auringonlaskuista muuttuvat nopeasti epätarkoiksi ja jopa olemattomiksi. Auringonlaskujen taika piileekin hetkessä elämisessä. Sen puolen tunnin ajan hetki on niin kaunis ja erityinen, vaikka auringonlaskuissa ei sinänsä ole mitään erityistä; täysin jokapäiväinen asia. Mutta se että otamme aikaa auringon tarkasteluun, se lienee valitettavan harvinaista meille.
Aikaisempia rantatekstejä: