Yksinäisyys on hinta siitä, mitä kaikkea yksin olemisella voi saada
Blogikollega Coco kirjoitti eilen yksinolemisesta.
Luen yleensä tällaiset postaukset suurella mielenkiinnolla, sillä olen itse viime vuodet miettinyt ja ennenkaikkea elänyt elämääni yksinolemisen kautta. Olen sitä mieltä, että kaikkien tulisi olla enemmän yksin ja antakaas, kun kerron miksi.
En vertaa yksinolemista suoraan itsenäisyyteen, mutta hyvin läheltä ne toisiaan liippaa. On monen sattuman summa, että olen elänyt melkein koko elämäni hyvinkin itsenäistä elämää. Se näkyy luonteessa ja käytöksessäni. Kun päätän jotain, teen sen, en jää odottelemaan muiden mielipidettä tai hyväksyntää. Jos haluan lähteä reissuun, lähden. Jos ei huvita vastata puhelimeen tai viestiin saman päivän aikana, en vastaa. En jää miettimään mitä toinen osapuoli siitä nyt ajattelee, vaan vastaan sitten kun aika on oikea.
Olen vähän sellainen yksinäinen susi, joka tykkää yksinolosta, mutta kaipaa myös omaa laumaansa. Ja tässä tapauksessa laumalla tarkoitan nimenomaan niitä omanlaisia ihmisiä. En kaipaa seuraa vaan sen takia, että voisin olla tai tehdä asioita jonkun kanssa, vaan silloin kun kaipaan seuraa kaipaan nimenomaan sitä tietynlaista ihmistä joka tekee siitä hetkestä ja tilanteesta kokemisen arvoisen. Oli kyseessä sitten puoliso, ystävä tai vasta tavattu tuttavuus.
Olen monesti ollut tilanteissa niin sanotusti vääränlaisten ihmisten kanssa, jolloin mukavastakin ajanvietosta tulee vähän ahdistavaa ja väkinäistä. Tiedättehän sen tunteen, kun jättää asioita sanomatta / tekemättä ja joojoottelee vaan siksi, kun ajattelee pääsevänsä helpommalla. Niin, ja kun ei oikein kehtaa.
Minulla oli nuorempana laaja kaveripiiri – kavereita vähän sieltä sun täältä. Mutta myös tästä syystä, olen nuorempana lähtenyt mukaan vähän sellasiin juttuihin, mitkä eivät ole olleet ihan omiani. Kun aina viettää aikaansa jonkun kanssa, ei ehdi edes huomata, että nyt on jo virran vietävänä – tekemässä asioita mikä ei ole omia tai viettämässä aikaa ihmisten kanssa, joiden kanssa ei oikeastaan halua sitä tehdä. Kukaan ei tietenkään pakottanut minua tekemään mitään tai viettämään aikaa kanssaan, olen tehnyt sen ihan vapaaehtoisesti ja osittain myös ihan mielelläni. Kaikkihan meistä hakevat omaa paikkaansa, oppivat ja kehittyvät. Mutta mielenkiintoista on, että koko tämän ajan joku ääni sisältäni on vaimeasti huudellut: ”Oletko nyt ihan varma mitä teet?”
Elämä menee eteenpäin ja omat mielenkiinnon kohteet muuttuvat. Meni vuosia ennenkuin opin millaisten ihmisten kanssa minun kannattaa viettää aikani ja ennenkaikkea miten aikani vietän. Elämä kasvattaa sanotaan, ja se jos mikä on totta.
Taakse jäi baari-illat silloisten kavereiden kanssa, kun aloinkin kiinnostumaan enemmän urheilusta. Taakse jäi myös hengailut kahviloissa toisenlaisten kavereiden kanssa, kun ymmärsin, että haluankin ainaisen hengailun ja juoruilun sijaan olla kotona, pelata vaikka tennistä tai käydä keikalla.
Taakse on jääneet myös useimmat afterwork skumpat ja tylsät illalliset, kun olen ennemmin halunnut väsyttävän työviikon jälkeen mennä luontoon rauhoittumaan. Olen myös ottanut ja lähtenyt yksin maailmalle ja asunut muutamassakin eri maassa, kun ”tasainen” elämä Suomessa ei ole tuntunut omalta. Sinne jäi baby showerit, parit häät ja omakotitalon tuparit. Nyt vanhempana taakse on jääneet myös esimerkiksi lasten synttäritkutsut, joissa olen istunut ulkopuolisena, vaivaantunena ja lapsettomana vain koska niin nyt täytyy tehdä.
Mutta miten sitten ikinä opimme keitä olemme, jos olemme aina toisten vietävissä? Jos aina mietimme, että ”tekisipä mieli viettää lauantai-ilta kotona, mutta kun kaikki muut lähtevät baariin niin kai sitten minäkin” tai ”ei kyllä nyt yhtään huvita tänään lähteä lounaalle työporukan kanssa, ennemmin menisin yksin sinne parempaan ravintolaan, mutta mennään nyt kun kaikki muutkin menevät”. Jos olemme aina virran vietävänä.
Tämä ei suinkaan ole aina ollut näin yksinkertaista, eikä näiden valintojen tekeminen todellakaan ole ollut aina näin helppoa. Olen monesti epäillyt omia tapojani irroittautua tilanteista ja ihmisistä, vain siksi koska huomaan, että viihdyn ennemmin yksin, kuin heidän seurassaan. Olen tehnyt suurella kädellä ”siivousta” elämässäni, ja valintaani olla yksin, on liittynyt myös paljon yksinäisyyttä.
Olen sitä mieltä, että yksinolemisen mukana tulee aina jossain määrin myös yksinäisyyttä ja en väitä ettenkö minäkin kärsisi yksinäisyydestä. Mutta olen myös sitä mieltä, että se on hinta siitä, että kuljemme siihen suuntaan mikä itsestä tuntuu oikealta ja elämme sellaista elämää jota me itse oikeasti haluamme elää.
Se on vähän kuin sydänsuru eron jälkeen, joka on kärsittävä, mutta samalla tietää että se ei ole ikuista. Että jossain vaiheessa tulee vielä paljon parempaa.
Lue myös:
Sanoin heipat pitkäaikaisille ystävilleni ja oloni on parempi, kuin vuosiin