Tuntuu usein niin hullulta laittaa omakuvia tänne blogiin. 

Pitää paljastaa itsestään niin paljon; missä kävit, kenen kanssa, milloin ja miksi. Täytyy asettaa itsensä alttiiksi ihmisten kommenteille tai minun tapauksessani ehkä enemmän kysymykselle; kiinnostaako ketään?

Minusta kuitenkin blogeissa parasta on juuri henkilöiden tavallinen elämä; mitä teillä oli päällä, missä vietitte tämän päivän, mitä ajattelitte ja millaista on olla juuri sinä, nainen, mies, nuori, keski-ikäinen, vanha. Millainen olit tänään, mitä tahtoisit olla huomenna. Arjen paljastukset ja oman elämän vertaaminen toisten samanikäisten elämään. Haaveiden peilaaminen, toisten kokemuksista oppiminen.

Silti mietin mitä te nyt ajattelette minusta. Tässä on tämä minun elämäni, kelpaako se? Onko se tarpeeksi mielenkiintoinen laitettavaksi nettiin?

Blogit kertovat aina palasia elämästä, eivät ne kai koskaan voi olla se koko totuus? Usein kirjoitukset ovat kuin ruusuja, joista floristi on siivonnut pois katalimmat ja terävimmät piikit.

Olen onnekas. Olen saanut tavata bloggaavia ihmisiä oikeasti tosielämässä (niinkuin menneenä sunnuntaina Talin kartanolla nämä kuvat otti Miia! Tänään hän haaveilee blogissaan nahkahameesta, sunnuntaina haaveilimme yhdessä puutalosta Helsingissä, kimppa-asumisesta, ystävistä lähellä. Saunasta, puutarhajuhlista ja niityksi villiintyneestä pihamaasta!) Blogeja kirjoittavat ihmiset ovat OIKEASTI OLEMASSA, toisin kuin esim. televisiosarjojen tai kirjojen hahmot, joskus unohdan sen.

Mutta tässä minä taas olen, laitoin minut nettiin, niikuin luonto minut tarkoitti, lalaalaaa, hieman paranneltuna versiona tosin; lempivaatteet päällä ja ripsiväriä silmissä, tallennettuna pysäytettyihin ruutuihin.

Lökäpöksyni ovat Samujin, ihana sydäntoppi Poola Katarynan.

Kuvat: Miia Haavisto

-Janica