Usein työuupumus ja uupumus yleensäkin hiipii huomaamatta niinkuin omalla kohdallani. Itse olen tunnistanut että kohdallani uupuminen on ollut vuosia kunnes tuli se päivä joka oli kuin märkärätti olisi isketty vasten kasvoja. Itse olen ollut jo pienenä se reipas tyttö jolla on ollut hirvittävä tarve miellyttää ja tehdä asiat niin että tekemisiin ei ole kenelläkään poikkipuoleista sanaa. Toisinsanoen olen käyttänyt energiani siihen että olen elänyt elämää muiden ehdoilla ja yhteisön paineen mukaan. Työelämässä tein kaikki aina 110%:sti  ja hiukan päälle. Kun kelaan filmiä vuoden taaksepäin olin ihminen jota en enään tunnistaisi itsekseni jos se kävelisi vastaan. Kun on työelämässä luonteeltaan pessimisti ja hiukan jopa johtaja tyyppinen, on vaikeaa hyväksyä ettei jokin asia mennyt ihan putkeen. Kannustan aina muita yrittämään uudelleen kun jokin ei luonnistu.

Itseni kohdalla sen epäonnistumisen hyväksyminen oli erittäin vaikeaa ja sillä hetkellä kun näin kävi suurin tunne oli pettymys itseeni ja omaan suoritukseeni.

Palataan päivään joka oli itselläni se päivä kun kaikki pysähtyi.. Olin kuukausia töissä salaa käynyt päivän mittaan itkemässä WC:ssä tai varastossa jokaisen haastavan tilanteen jälkeen mitä silloisen ryhmäni kanssa päivän mittaan eteen tuli. Itselleni itku oli se keino jolla sain hetkellisesti purettua pahan olon ja pystyin hetken hengittelyn jälkeen kuivaamaan kyyneleet, vetämään kestohymyn naamalleni ja jatkamaan päivää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.  Nyt mietin miksi piti ajaa itsensä niin äärimmilleen vaikka äitinikin oli sanonut useita ja useita kertoja että ”olisiko aika ajatella välillä itseään ja jäädä sairaslomalle” luonteeni tuntien hän tiesi että tässä hakataan päätä seinään niin kauan muiden kehotuksia kuuntelematta että tulee se pysähdys.

Eikös sitä usein monet asiat opita kantapään kautta ja täytyy mennä sinne pohjamutiin että voi nousta sieltä vahvempana kuin aiemmin. 

Se päivä oli aurinkoinen ja hiukan viileä.. Koko päivän oli ollut aistittavissa että pommi tikittää ja tässä kannatellaan.. yksi asia johti toiseen ja kohta huomasin että minulla on silmäkulmassa ruhjeet ja päähän sattuu. Se oli viimeinen fyysinen niitti minkä työssäni otin.. En tiedä mistä sain voimaa tehdä sen päätöksen että ”Nyt riittää” kävelin autoon ajoin terveyshuoltoon. Pääsin kunniakkaasti hoitajan huoneeseen asti kun ne hanskat lopullisesti tippuivat. Tunsin koko kehoni ihan voimattomaksi ja huomasin että koko olemukseni ja mieleni oli kuin olisin katsonut tilannetta sivusta jonkun muun silmin. 

Tällä hetkellä mietin että olen kiitollinen siitä että täytyi mennä näin pitkälle että olen nyt tässä tilanteessa kuin nyt olen ja samaan aikaan edelleen ihmettelen, että miksi ihmeessä en vain voinut antaa periksi aiemmin koska tie on jokaisen päivän jälkeen pidempi toipumiseen mitä pidemmälle antaa uupumuksen mennä..

Uupumisen myötä pääsin työpsykologille ja psykiatrin kautta alkoi tie kohti psykoterapiaa. Koen että psykoterapia on ollut parasta mitä oman jaksamisen edistämiseen tällä hetkellä olen saanut. 

Olen oppinut tunnistamaan ja sanoittamaan omaa jaksamistani ja hyväksymään sen että kaikki tekee virheitä ja aina ei yksinkertaisesti tarvitse jaksaa. Voin sanoa hyvällä omalla tunnolla esimerkiksi ystävilleni että ”nyt on tilanne että tarvitsen omaa aikaa, katsotaanko tapaamista huomenna”

Olen pyrkinyt siihen että syön mahdollisimman terveellisesti ja kiinnitän erityistä huomiota yöuniini ja pyrin tekemään jokapäivä edes sen yhden asian joka tuottaa minulle hyvää mieltä koska nämä on perusta jaksamiselle. 

Oman matkani myötä olen myös huomannut että positiivisuus luo lisää positiivisuutta eli pidä lähelläsi ihmisiä jotka ovat positiivisia. Jokaisella meillä on välillä huonoja päiviä mutta sinulle ei ole hyväksi perus negatiivinen ilmapiiri ja ihmiset. 

Tähän loppuun tärkein minkä olen oppinut ”Sanoita tunteesi ja tunnustele omaa jaksamista ja et ole heikko vaikka myönnät oman uupumisen vaan päin vastoin niin vahva että pystyt myöntämään sen itsellesi” 

Ihanaa syksyä! 🙂

Aloitin perjantaina loman jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa koko kevään kumminkin kun loma lähestyy valtaa ahdistus mielen.

Mieleeni on noussut paljon ajatuksia siitä mitä todella haluan elämältäni. ”Onko tämä työ oikeasti juuri sitä mitä haluan tehdä, onko juuri tämä työ sen arvoista että pyörin sängyssäni iltoja miettien teinkö oikeasti parhaani ja miksi aamulla täytyy taas mennä töihin” 

Olen työskennellyt päiväkodissa jo vuosia ja pohtinut paljon työn vaativuutta, palkkausta sekä kuormittavuutta. Päiväkotityössä et voi hetkellisesti hengähtää vaan pidät yllä terävästi tuntosarvia koko päivän ja teet työtä jokaisella aistillasi samalla pitäen yllä laadukasta varhaiskasvatusta, pyyhkien kyyneliä, lohduttaen, toimien erotuomarina, antaen turvallisen ja tasapainoisen sylin.  Miksi tätä työtä ei arvosteta? Joskus kuulen sanottavan että ” voi kun sulla on ihana ja helppo työ saat ulkoilla ja pelata päivät pitkät” ”ööö juuri näinhän se on?!” Näihin kysymyksiin en enään edes jaksa ottaa kantaa koska työn haastavuudesta voisi puhua tunteja. 

Mikä estää minua vaihtamasta työtä? Tähän on varmaan se perinteinen suomalainen vastaus. ”Kun on vakituinen työ, säännöllinen tulo, täytyy lainat maksaa, hevonen, koira, koti, auto…. ja ja ja. Minä olen hyvä työssäni en usko että olisin yhtä hyvä jossain muussa” Ihailen ihmisiä jotka uskaltavat heittäytyä ja luottavat siihen että elämä kantaa eivätkä kyynisty ja jämähdä siihen mistä ei niin kovin nauti. 

Juttelin psykoterapeuttini kanssa tästä asiasta ”miksi en uskalla tehdä muutosta” vastaus tähän oli yksinkertaistettuna ”työuupumus”  usein työuupunut ihminen ajattelee että ”minusta ei ole muuhun, en osaa muuta, en uskalla ottaa riskiä” 

Palataan asiaan miksi minulla on niin ristiriitainen olo ku haluan lomaa mutta silti pelottaa. Minulla uupumus näkyy niin että juoksen tukkaputkella pääkolmantena jalkana paikasta toiseen ja suoritan, aamulla ensimmäisenä kun lähden koiran kanssa lenkille mietin samalla tunnin tarkkuudella päivän kulun ja milloin hommat on siinä mallissa että pääsen nukkumaan ja sama toistuu jokaisena aamuna. Pelkään lomaa kun en voi täyttää päivääni niin täyteen että ”entä jos nuupahdan kun on aikaa vain olla”  Usein kuulen kun kerron psykoterapiasta ja uupumuksesta että ”miten voi olla , sinä oot niin reipas ja iloinen” Aina se ulkokuori ei katso sitä kuinka sisällä kuohuu.

Nyt kumminkin olen päättänyt että tätä lomaa en täytä keskeneräisillä töillä ja teen vain niitä asioita mistä nautin sekä yritän hiukan löysätä sitä liekaa mihin olen osittain tietoisesti itseni sitonut. Silläkin uhalla että nuupahdan 🙂  

Tämän kuvan myötä lähden nauttimaan merestä ja luonnosta tämän elämäni hevosen kanssa joka on yksi niistä ystävistä joka kertoo minulle kun on aika hiukan höllätä tahtia ja olla vain 🙂