Hävisin taistelun. Vastapuoli ei pelannut rehellisesti ja olenkin viimeisen kuukauden yrittänyt selvitä tästä elämänopetuksesta. Kaikki ei menekään aina oikein. Heikompia ei puolusteta ja raha on kalliimpaa kuin ihminen. Olen joutunut miettimään mitä tämä kaikki vaikuttaa? Kannattaako taistella, kasvaako minusta herttainen aikuinen vai itsekäs ja muita tyrkkivä vanhus?

Pari viikkoa sitten sain surullisen viestin ystäviltäni. Viestin jonka jälkeen kirkas auringonpaiste, nauru ja ilo on tuntunut hieman epäoikeudenmukaiselta. Silti aurinko yhä paistaa. Maailmassa höpsötellään. Kesä tulee. Sydän voi itkeä, mutta se pitää piilottaa vaatteiden alle. Minä voin hymyillä ja näyttää onnelliselta, mutta se on vain pintaa. Minun sydämessäni asuu suru.

Olen hurjan väsynyt. Olen silti ihan onnellinen. Ihan kuin minussa olisi kaksi tasoa. Toinen iloitsee keväästä, suukoista, ystävyydestä ja elämästä. Toinen on väsynyt, turhautunut, loukattu, särkymäisillään ja surullinen. Epäluuloinen siitä ovatko mitkään asiat kuten niiden sanotaan olevan.

Tuosta epäluulosta haluan erilleen. Haluan olla sinisilmäinen. Haluan luottaa. Haluan iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa. Elämä on täyttä vasta silloin, kun siitä kokee kaiken, ilon, surun, pettymyksen ja onnellisuuden. Haluan tämän kaiken, haluan jatkaa, haluan kasvaa. 

Niinpä olen iloinen heistä jotka on minulle annettu. Yritän ajatella parasta myös vihollisistani ja yritän muistaa, että tämän pienen palstan kirjoittaminen auttaa minua saamaan sisimmässäni kasvavia mykkyröitä avautumaan.

Minut voi lyödä maahan, minut voi nitistää, mutta minua ei saa lopullisesti taipumaan. Minä en ala orjaksi huonolle asialle, enkä tueksi epäinhimillisyydelle. Minusta elämä on hyvä, valmis antamaan kaikkensa. Kaikkea elävää pitäisi kohdella hyvin. Siihen koetan kasvaa.

Kao