Joskus kun oma elämä tuntuu erityisen rankalta, ei välttämättä tajua, että muillakin voi mennä huonosti. Eräs ystäväni sai keskenmenon alkutalvesta. Ikävä juttu, mutten silti osannut olla kauhean surullinen hänen puolestaan. Helposti alkanut raskaus ja vasta ensimmäinen keskenmeno. Niitähän sattuu kaikille, ja parin kuukauden päästä alkaa onnistunut raskaus. Kohta ystävänikin olisi taas uudestaan raskaana. Elokuussa sainkin kuulla uudesta raskaudesta. Tämä oli jo toinen raskausuutinen lyhyen ajan sisällä, enkä osannut olla muuta kuin katkera. Valvoin yhden yön kiroten hänen onneaan ja minun epäonneani. Ystäväni pelkäsi, että saisi taas keskenmenon. Minä olin varma, ettei niin tule käymään. Eihän kenelläkään voi olla yhtä huono tuuri kuin meillä!

Eilen oli tyttöjen illanistujaiset. En olisi halunnut mennä. Mietin tekosyitä, joiden varjolla voisin jäädä pois. Lopulta kuitenkin päätin olla antamatta katkeruudelleni niin paljon valtaa ja mennä pää pystyssä tapaamaan ystäviäni. Olin kuitenkin tosi ahdistunut jo etukäteen siitä, että joutuisin kuuntelemaan juttuja onnellisesta odotuksesta. Turhaan. Niitä juttuja ei kerrottu. Kerrottiin toisesta keskenmenosta.

Olen surullinen ystäväni puolesta. Vasta nyt ymmärrän, että hän on samassa veneessä kuin minä. Olen oikeasti pahoillani ja toivon, ettei heidänkin täytyisi käydä tätä kaikkea läpi. Pakko silti myöntää, että tilanne on nyt minulle helpompi. On vähän helpompi surra hänen puolestaan kuin kestää oma katkeruuteni hänen onnestaan. Ja kun hän saa onnistuneen raskauden, on minun helpompi iloita siitä tietäen, ettei onni ole hänellekään itsestäänselvyys. Silti, en haluaisi ystävääni tähän veneeseen. En halua tänne ketään, vaikka katkeruushuuruissani muuta mietinkin.