Olen pelännyt elämässäni monia asioita.

Nuorempana pelkäsin sitä, etten koskaan löydä ketään. Kaikki muut seurustelivat, ja minä olin varma, etten koskaan saa poikaystävää. Turhaan pelkäsin. Kuinka helppoa lopulta olikaan rakastua! Ei tarvittu kuin yksi katse, yksi tanssi, yksi yö ja yksi aamu. Kuinka helppoa olikaan jäädä sille tielle.

Opiskellessani pelkäsin työttömyyttä, aivan aiheellisesti tällä alalla. Olin varma, että joudun olemaan työttömänä ja tekemään parin päivän pätkiä tai lähtemään satojen kilometrien päähän töihin. Turhaan pelkäsin. Onnekkaiden sattumien kautta sain heti ensimmäisen työpaikan, ja sen jälkeenkin työt ovat järjestyneet vuodeksi kerrallaan. Hyvä jos opiskeluaikana uskalsin edes nähdä päiväunia tällaisesta työtilanteesta.

Mutta tätä minä en pelännyt, en osannut pelätä. Nyt kuitenkin pelkään kaikkea, mitä on tulossa. Jokaista pettymystä ja kertaa, kun täytyy koota itsensä aloittaakseen taas alusta. Epäonnistumisia, jotka muuttuvat kerta kerralta kipeimmiksi. Liian koviksi nousevia panoksia. Liian lopullista ja suurta luopumista. Ja sitä, että meistä ei ole elämään vaan toisillemme.

Toivottavasti turhaan.