Olinko se minä, joka viime viikolla kirjoitti, että on kevyt mieli? Jos sellainen silloin todella oli, se taisi hävitä samalla kun painoin julkaisunappia.

Viime viikonlopusta lähtien olen ollut äärettömän ahdistunut. Itkuinen ja surullinen. Sitä ei parantunut ollenkaan se, kun viimeinen toivo siitä, ettei meidän tarvitsisikaan mennä OYS:iin, tipahteli vessanpönttöön. Nyt viikon päästä maanantaina oleva ensikäynti on väistämätön ja täyttä totta.

Olen kehittänyt itselleni kauhean huolen siitä, miten saan lääkäriajat sovitettua yhteen töitten kanssa. Jo ensikäyntiä varten minun pitää ilmoittaa olevani poissa, ja se ahdistaa. Minun töitäni ei pysty tekemään jälkikäteen, vaan minulle pitää aina hommata sijainen. En todellakaan halua olla joka viikko ilmoittelemassa, että pitäisi taas päästä lääkäriin. Voi jospa vaan saisin polikäynnit sellaisiin aikoihin, ettei mene töitten päälle! Katselin jopa yksityisen klinikan hintoja, koska ajattelin, että siellä saa paremmin itse vaikuttaa lääkäriaikoihin.

Jostain kumman syystä ensikäynti itsessään ei jännitä. En pelkää ollenkaan, että paljastuisi jotain kamalaa. Olen ihan varma, että kaikki näyttää normaalilta eikä mitään syytä löydy, ja meidät laitetaan selittämättöminä inseminaatioon. Olen laatinut jo suunnitelman, kuinka inssien jälkeen menemme julkiselle IVF-jonoon, mutta käymme kuitenkin jonottaessamme ensimmäisen IVF:n yksityisellä.

Tiedän, ettei näitä kannattaisi ajatella ja stressata etukäteen, mutta voisiko joku kertoa, miten se onnistuu?