Se pieni sydän sykkii yhä. Olemme nähneet sen ultrassa monta kertaa ja kuunnelleet sitä kotona dopplerilla. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, että hän on todellakin tulossa. Olen katsonut netistä äitiyspakkausta ja vauvanvaatteita ja googlettanut, mitä ovat yhdistelmävaunat ja turvakaukalo. Uutista on kerrottu lähipiirille, ja meidän puolestamme on iloittu vilpittömästi. Mahani on kasvanut niin, että saan nauttia ihmisten epäilevistä katseista. Odottelen innolla rakenneultraa, potkuja ja jokasyksyistä kutomisinnostusta. Tänä syksynä saan vihdoin käyttää ne kolme vuotta sitten ostetut langat siihen, mihin ne alunperin tarkoitin.

Kuitenkin, havahduin vasta siihen, ettei minulla ole aavistustakaan, kuinka paljon meidän elämämme tulee ensi talvena muuttumaan.

Anteeksi, että blogi on jäänyt ilman huomiota. Kommenttinne ja myötäelämisenne ovat olleet minulle tärkeitä matkan joka askeleella. Raskauden myötä en vaan tiennyt enää, mitä siitä kirjoittaa. Olemme niin uudessa, käsittämättömässä tilanteessa ja niin helvetin onnekkaita, ettei siihenkään ihan riitä ymmärrys. Vaikka lapsettomuuden tuska ei ole enää läsnä, en koskaan unohda sitä, kuinka viimeisimmän epäonnistuneen siirron jälkeen itkin ja huusin ääneen eitä. Enkä halua unohtaa niitä, joiden painajainen ei lopukaan.