Asenne avuksi

  • Että erityislapsi selviää hengissä peruskoulun, se vaatii vanhemmilta tosi paljon. Näin sanoo Suomen Vanhempainliiton järjestötoiminnan asiantuntija Aslak Rantakokko ( Yle uutiset, 15.4.2018, https://yle.fi/uutiset/3-10154280?utm_source=facebook-share&utm_medium=social)

20180918_173541.jpg

Ylen uutisjuttu osui silmiini, kun selasin omaa facebookin seinää. Jutussa käsitellään niitä osin väärinymmärryksistä syntyneitä ristiriitatilanteita joihin vanhemmat törmäävät silloin kun perheessä on kouluikäinen erityislapsi. Jutussa nostetaan esille se, kuinka opettaja, jolla ei ole tarvittavaa asiantuntemusta ja koulutusta, voi pitää erityislapsen reagointia huonona käytöksenä ja heikon, huonon kasvatuksen tuloksena. Aktiivisesti lapsen asiaa ajavat vanhemmat leimataan herkästi ongelmavanhemmiksi, niiksi hankaliksi.

Kokemukseni mukaan tuo kaikki on sovellettavissa myös päiväkoteihin. Olen ollut hankala vanhempi, ongelma, molemmissa; päiväkodissa ja koulussa. Parhaimmillaan olen kuitenkin tehnyt hyvää ja tuloksellista yhteistyötä niin päiväkodin kuin kolunkin kanssa. Ollut lapseni asiantuntija, tärkeä yhteistyökumppani.

Minulla on neljä lasta, kaksi sarjaa. Kaksi erityislasta, kahdelta eri vuosikymmeneltä. Olen törmännyt monenlaisiin asenteisiin, vanhemmuuttani ja kykyäni kasvattaa lapsiani on ruoskittu reippaasti. Nuorena, herkkänä ja täysin uuden edessä horjuvana äitinä loukkaannuin, itkinkin. Tunsin suurta hätää. Minua arvosteltiin mutta minulle ei kerrottu mitä pitäisi tehdä toisin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että seisoin silloin risteyksessä; minulla oli kaksi tietä. Joko uppoaisin tai selviytyisin. Valitsin tie, jossa me selviydyttiin.

Meno on ollut kompastelevaa, välillä on poljettu paikallamme, mutta eteenpäin on päästy. Aina. Ei yksin eikä aina omin voimin. Onneksi on ollut tukea tarjolla, onneksi olemme osanneet siihen tarttua.

Totta kai olisin halunnut elämänpolun, joka noudattelee sitä kaavaa mikä mielessä aina siintää. Missä uhmaikäisen raivari karkkihyllyllä työpäivän jälkeen olisi väsyttävintä mitä voisin kuvitella. Missä rutiinien rikkoontuminen ei saisi aikaan kaaosta, jota voi verrata hurrikaaniin. En saanut sitä, eikä sille mitään voi. Näillä rattailla ajetaan.

Esikoisen koulunkäyntiä varjosti lähinnä haasteet oppimisessa, hänen oma sisäinen sosiaalinen kontrollinsa on aina ollut tiukka. Kuormitus purkaantui lähennä meille, kotiin. Kerran pihalla sinkoili tyhjät lastenvaunut, puutarhakalusteet ja kaikki muu irti lähtevä pitkin pihaa. En muista mikä tilanteen laukaisi, mutta päätähän siinä tuuleteltiin. Lasi läikkyi yli, sietokyky loppui. Viereisen rakennustyömaan väellä oli ihmettelemistä, nykyään varmaan kännykkäkamerat räpsyisivät ja videoleikkeet leviäisivät tuhansien ihmisten hämmästeltäväksi pitkin somea. Me odotimme tyynesti hetkeä, johon tarttua, hetkeen, jolloin lapsen sai ohjattua raiteelleen, hallitsemaan itseään. Ja jatkoimme harjoittelua. 

Ne rakennusmiehet eivät varmaan uskoisi, kun kertoisi kuinka rauhallinen nuori mies tästä hurjastelijasta kasvoi. Nuorimies, jonka sietokyky kestää epämieluisissakin tilanteissa. Harmistuu mutta ei hermostu. Me teimme tämän; lapsi, terapeutit ja me vanhemmat. Koulukin. Suurimman työn teki lapsi, hienon työn tekikin.

Nuorempi on vasta matkalla aikuisuuteen, harjoittelee vielä. Aikaa on, se pitää vain antaa. Paljon on menty eteenpäin; tieto ja ymmärrys on lisääntynyt, tutkimuksia tehty, hoitomuotoja ja kuntoutuksia ja arjen työkaluja on kehitelty. Helpottamaan ja selkiyttämään. Sekä yhteiskunnassa, ammattilaisten keskuudessa, että meillä kotona.

Hitaimmin muuttuvat asenteet. Ne istuvat lujasti kuin purukumi housunlahkeessa. Niiden muuttaminen on jokaisessa ihmisessä itsessään. Jos ei halua nähdä oman ajatusmaailmansa, käsityskarttansa ja uskomustensa ulkopuolelle, olemaan valmis vastaanottamaan uutta tietoa (edes kyseenalaistaakseen sen) ja tutkimaan uutta ei asenteessa tapahdu muutosta.

20180918_173626.jpg

Asennemuutos vaatii rohkeutta, avoimuutta. Kykyjä. Voi joutua huomaamaan olleensa väärässä, ennakkoluulojensa vanki. On oltava valmis kokeilemaan uusia toimintatapoja, oltava valmis erehtymään. Huomaamaan, ettei tämä juttu toimikaan. Se ei tarkoita epäonnistumista, osaamattomuutta. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan, ettei tämä yksi juttu toiminut. Kokeillaan muuta.

Asenteisiin törmäsimme ja törmäämme viikoittain.  Kauppareissulla, kioskilla, lentokentän lähtöselvityksessä, huvipuistoissa. Siellä asenteensa heittävät eteemme meille tuntemattomat ihmiset, joille me olemme yhtä tuntemattomia. Olen tottunut siihen, en juuri koskaan jaksa loukkaantua. Ne vilahtavat yleensä lapseltakin ohi, eivät jää painolastiksi.

Loukkaavat, satuttavat asenteet tulevat läheltä. Niiltä ammattilaisilta, joiden pitäisi ymmärtää, olla valmiita perehtymään tai muilta lapsen lähellä olevilta. Koulusta, päiväkodista, arjesta. Ne eivät tee toimintakyvyttömiksi mutta väsyttävät, imevät energiaa mustaan aukkoon, josta sitä ei saa pois.

Pahinta on se, että haastavat lapsen. Hänen pitäisi selviytyä ilman apua, tukitoimia. Lapsessa nähdään vain haasteet. Ei vahvuuksia. Ei nähdä lasta haasteiden takaa, ei tunnisteta.  Silloin hänen on mahdoton selviytyä, täyttää vaatimukset ja odotukset. Kenen tahansa olisi.  

Asennekasvatus vaatii paljon työtä ja se työ olisi aloitettava jo päiväkodissa. Kaikkien lasten kanssa toimivien tulisi saada tietoa erilaisista haasteista, syistä ja seurauksista, jotta ymmärrys kasvaisi. Asenteet muuttuisivat. Erilaisia toimintatapoja tulisi ottaa käyttöön ennakkoluulottomasti. Kodin ja ammattilaisen välinen yhteistyön tulisi olla sujuvaa, tasavertaista. Vanhemmat ovat lapsensa erityisasiantuntijoita, ammattilaisella on paljon ammattitaitoa/tietoa. Molempien pitäisi ymmärtää istuvan samalla puolella pöytää, he eivät ole vastakkaisella puolella.

Joustavuus ymmärretään usein haluksi poistaa rajat. Se ei ole sitä. Päinvastoin. Tarvitaan selkeät ja johdonmukaiset rajat, selvät säännöt. Mutta ei tarvita sääntöjä sääntöjen vuoksi, rangaistuksia, jotka eivät johda mihinkään, puolustusasemia. Syyttelyä, syyllistämistä. Tarvitaan tietoa. Ja tahtoa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä pohtia omaa asennemaailmaansa. Tarvittaessa oikasta sitä. Haastan kaikki pohtimaan omaa asennettaan, katsomaan laajemmalle kuin oma maailma. Pohtimaan, miltä maailma näyttäisi toisenlaisissa kengissä. 

 

 

 

Kommentit (2)
  1. Vanhemmat ja etenkin lapset, ovat tosiaan lujilla mikäli kohdalle sattuu opettaja jolla ei ole ammattitaitoa tai halua perehtyä erityislapsen maailmaan. Joskus tuntuu, että erityislapsia ei nähdä yksilönä ja opetellaan yksi kaava jonka mukaan jokaisen erityislapsen tulisi toimia. Vaikka erityisesti nämä lapset ovat yksilöitä!

    Hienoa kuulla, että lapsellesi on löytynyt hyvä opettaja 🙂

    Karvasta & makeaa, Nypä

  2. Hieno kirjoitus .Yhden erityisen kanssa ensimmäiset kouluvuodet ja eskarin kamppailleena yhdyn sanoihisi. Ne ensimmäiset vuodet koulussa saivat niin lapsen kuin minutkin menettämään uskon kouluun ja opettajiin. Kunnes kolmannella luokalla poika sai opettajan, joka sanoi ymmärtävänsä erityisiä ja että nämä ovat hänen sydäntään lähellä. Enää pojasta ei etsitä vikaa kuten tehtiin ekat vuodet. Yksi opettaja jopa sanoi, pakkohan sieltä on jotain löytyä, kun lähetettiin jälleen johonkin testiin. Nämä nakersivat pojan itsetuntoa koululaisena paljon ja vasta nyt hän on alkanut pikkuhiljaa uskoa omiin taitoihin ja luottamaan itseensä. Asenteissa on paljon toivomisen varaa meillä jokaisella varmastikin, mutta erityisesti sitä kaipaisi opettajille.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *