Kuka ravistelee?

Minulla on takana neljä synnytystä. Neljä onnellista hetkeä, jolloin olen sylittänyt jotain, jota voi vilpittömästi sanoa maailman kauneimmaksi ihmeeksi joka vastaani on kävellyt. Elämäni tähtihetket.

Se pienten sormien puristus, otsan kurtistus ja ynähdys on saanut hetkessä unohtamaan äsken koetun helvetillisen kivun. Raskausajan, joka laittoi yöllä itkemään väsymystä ja huonoa oloa vessassa, häpeän, joka nousi, kun pyörryin kaupassa. Kätilön, joka nöyryytti. Hetken, jolloin tuijotin tummansinisiä, äänettömiä varpaita luullen lapseni kuolleen. Eikä kukaan ehtinyt lohduttaa.

Se katse, joka kertoo, että minä luotan sinuun. Luotan sinun kannattelevan, taluttavan ja rakastavan. Seisovan järkyttämättä vierelläni ja minä luotan, että avullasi selviän kaikesta.

Minä lupasin. Ja ne lupaukset minä pidän.

Kuva: Pixbay

Minä olen noussut vasten tuntematonta, mustaa, josta en tiedä ja jota en tunne. Pelännyt salaa, näyttämättä. Uupunut niin, ettei kukaan ole huomannut. Itkenyt salaa, istunut tyynesti vaikka sisälläni on palanut rovio, joka on tuhkannut kaiken alleen. Edennyt verenmaku suussa, vaikka voimat ovat olleet lopussa, on tehnyt mieli jäädä paikoilleen, upota. Olen kyennyt asioihin, joihin en ikinä olisi uskonut pystyväni. Joita en osannut edes pelätä kohtaavani.

Olen rohkeampi kuin luulin. Taitavampi kuin koskaan kuvittelin. Lujempi kuin ikinä toivoin. Hauraampi kuin koskaan pelkäsin. Minua tarvitaan enemmän kuin ikinä halusin.

Kun katson taakseni, näen paljon pettymyksiä, epäluottamusta ja kyynelten kastelemaa tietä, kivikkoisia polkuja, joiden yli on iho vereslihalla tultu. Iholla kirvelee arvet, joita muut eivät näe; ne syntyivät arvostelusta sekä sanojen ruoskasta, jonka iskut löivät luihin saakka. Satuttivat huolimatta siitä, että nielin sen kaiken.

Sen lisäksi näen paljon yhteistyötä, kannattelevia ihmisiä. Heitä, jotka pitivät kädestä, ohjasivat ja pitivät polulla. Heitä, jotka väsymättä vastasivat aina kun kysyin, silloinkin kun heidän ei olisi tarvinnut. Jotka ovat tehneet enemmän mihin heidät on velvoitettu. Jotka kuuntelivat silloinkin, kun on varmasti ollut parempaakin tekemistä. Lääkäri, terapeutteja, pari opettajaa, kourallinen ystäviä. Minä ja aviomies.

Minä kuulen ja luen paljon erityislapsiperheen arjesta; siitä kuinka arki upottaa, tuska lyö vasten kasvoja ja suru uuvuttaa. Huoli lamaannuttaa. Kuinka voimat loppuu loputtomasta rakkaudesta huolimatta, kukaan ei jaksa ilman apua loputtomiin.

Tiedän, että olemme onnekkaita. Olemme saaneet toimivan hoitoketjun, jokaisen taistelun jälkeen enemmän valoa ja tueksemme terapeutit, jotka ovat alansa parhaimmistoa.

Otan sen kaiken vastaan, olemme sen ansainneet. Mikään tässä ei ole väärin tai liikaa.

Väärin on se, että saman taivaan alla asuu perheitä, jotka taistelustaan huolimatta jäävät vaille kaikkea sitä tukea, joka heille kuuluu. Äitejä ja isiä, jotka rakastavat niin, että heihin sattuu. Lapsia ja nuoria, jotka tallautuvat kaikesta taistelusta huolimatta.

Kuka ravistelee tämän yhteiskunnan hereille?