Väsyttää. Itku on loputonta, vain liike auttaa. Jatkuva liike, vaihtuva maisema. Virikkeitä toisensa perään. Vaunut ei käy, niistä ei näe ulos. Pitää nähdä mihin liike vie, minkä ohi mennään. Kun päästään perille, on otettava uusi märänpää. Heti. Ei saa pysähtyä. Me liikutaan paljon kävellen, rattailla. Lapsi on liian pieni rattaisiin, äiti liian väsynyt pakottamaan lasta vaunuihin, makaamaan.

**

Kuva: Pixbay

Hautajaisissa kuolema ja uusi elämä kohtaa. Vauva on tuore, kuukausia vasta. Kaikkihan häntä haluavat ihastella. Virikkeitä on paljon, mennään sylistä syliin. Pieni silmä ei ummistu, pysyy tarkkaavaisena ja rekisteröi kaiken liikkeen, äänet ja valvoo. Loputtomasti.

Kotona itkee, lähes tauotta ja lohduttomasti. Kolme päivää. Nukahtaa hetkeksi ja jatkaa taas. Lopulta itkuinen äiti soittaa ystävälleen; tule hetkeksi, pitää päästä ulos. Tunniksi. Yhdeksi tunniksi. Ole kiltti. Ystävä tulee. Kiitos.

**

Työpäivä lähenee loppua, hirveä kiire lähteä. On pakko hakea lapset. Nopeasti, ei saa myöhästyä.

Lapsi jaksaa skarpata päivän. Kun äiti saapuu, ote irtoaa ja kuormitus lyö yli. Lapsi raivoaa, vastustaa ja heittäytyy maahan. E hän tiedä miksi mutta kärsii siitä paljon. Joka päivä.

Päiväkoti ratkaisi asian laittamalla lapsen ulkovaatteet päällä odottamaan äitiä eteiseen. Yksin, lapsen mielessä ikuisuudeksi. Siellä hän istui iltapäivä toisensa jälkeen; yksin, eristettynä ja pää riipuksissa. Painui kainaloon ja pidätteli itkua.

**

Aloitellaan nyt vain tämä koulu, kyllä lapsi pärjää vastataan äidin huoleen siitä, ettei lapsi ole koulukypsä. Tarvitsee tukea, apua. Kun äiti ei asiaa sulata ja soittelee läpi lähes kaikki puhelinluettelosta löytyvät opetukseen liittyvät viranhaltijat, kiroileekin, järjestyy paikka pienluokalta.

Saa ihanan opettajan, joka tsemppaa lasta ja äitiä, kyllä tämä tästä. Ajan kanssa. Joulun jälkeen pyytää äidin koululle, kertoo olevansa huolissaan.

**

Diagnoosit asetellaan, itku repii rintaa ja pelottaa. En minä osaa, miten me tästä selvitään.

Pakko on selvitä, selvittää, oppia ja taistella. Lapsen puolesta. Ei sitä tee kukaan mukaan. Viikot täyttyvät terapioista, tukitoimista, verkostopalavereista. Harjoittelemisesta, kontrollikäynneistä.

**

Kontrollikäynti. Ovat jo tuttuja juttuja niin lapselle kuin äidillekin. Vieressä istuu nuori, hoitovastuu siirretään pois lasten puolelta. Saatesanoista jää mieleen, kun lääkäri toteaa, että pitää varautua lapsen asuvan kotona äidin siipien alla vielä vuosia. Voi olla lähelle kolmekymmentä, kun on valmiuksia muuttaa.

**

Pelkoa, huolta, pettymyksiä, toivoa, iloa, onnistumisia. Kun on kiivetty kynnet verillä kivimuurin yli, ollaan välillä kuin ellun kanat. Huilataan ja livahdetaan siitä mistä aita on matalin.

Päiväkoti, ala-aste, yläaste, ammattiopinnot. Valmistuminen. Niihin vuosiin mahtuu paljon kehitystä, onnea ja iloa. Suunnatonta sinnikkyyttä ja rohkeutta, jota voi vain ihailla.

**

Ikäsi alkaa juuri ja juuri kakkosella. Kirjoitamme alle vuokrasopimuksen asunnosta, josta tulee oma kotisi. Sinä näytit kaikille ja minä olen sinusta ylpeä.

**

Laula mulle se kulkijan laulu
Jonka säkeissä perille saavun
Mä mietin usein sua nuorta matkaajaa
Kuinka olet rohkee, ei sua taida pelottaa
Seuraat keskiviivaa, kunnes silmissä sumenee
Unessa nopeammin kilometrit hupenee
Laula mulle se kulkijan laulu
Jonka säkeissä perille saavun
Ja niinkuin joka kerta ennenkin
Liikkellä on oltava pitkään ensin

Sakke Aalto / JUJU / Laura Julku

Aiemmin: Petetyt lupaukset, leikatut unelmat

Hymy jähmettyy kasvoille, kun astun reippaasti lapsen huoneeseen. Puheterapeutti on sairastanut, onhan me tästä keskusteltu, jo eilen. Aina nämä tilanteet harmittavat, isosti.

Silitän hellästi pörröistä tukkaa, joka pilkottaa painavan peiton alta, muuta ei lapsesta ole näkyvissä. Herättelen aamuun ja kerron laittavani päivän vaatekerran tuolille odottamaan pukemista. Muistutan, ettei puheterapeutti tule tänään, on sairastunut. Lapsen kulmat kurtistuvat, motivaatio nousta kouluun tipahti minimiin. Rutiinit ovat rikki, tämä ei ole hyvä. Olisi paljon asioita mistä haluaisi puhua.

Ihan paskaa.

Kuva: Pixbay

Sitähän se on. Epävarmuutta, jossa toimiva arki roikkuu rutiinien varassa. Tuttujen asioiden, joita voi pitää varmoina, asioita, joiden varassa selvitä läpi kaoottisen päivän. Ne muutamat ihmiset, jotka kannattelevat yli niiden tilanteiden, joita johtaa lasta ymmärtämättömät, ehdottomat ja periksiantamattomat. Päämäärätietoiset, virheet alleviivaavat ja vahvuudet unohtavat. Ne epäilevät, moittivat ja vaativat.

Selviämiseen tarvitaan ne harvat, jotka kiittävät, kehuvat, katsova silmiin ja hymyilevät. Jotka näkevät sen yrittämisen, ponnistelun ja raastavan taistelun olla kuin muut. Tavallinen, hermostumaton, harmiton. Tottelevainen. Tarvitaan ne harvat, jotka tietävät, että yritit parhaasi. Teit kaikkesi. Menit äärirajoilla ja onnistuit monessa.

Lapsi tarvitsee, ja me vanhemmat tarvitsemme heidät, jotka tietävät. Ja silti arvostavat, ovat valmiita yhteistyöhän ja huomaavat ihmiset kaikkien haasteiden takaa. Me tarvitsemme heidät, jotka pitävät meistä niin kuin ihminen toisesta pitää; arvostaen, kunnioittaen. Vailla vihaa.

Me olemme kohdanneet sitä, mustaa vihaa, joka on kaadettu päällemme. Jonka valuessa meille on tehty selväksi, että kaikilla olisi helpompaa, jos olisitte jossain muualla, pois velvollisuuksistamme. Että pilalle mennyt retki, aamunavaus, ystävänpäivä ja polttopallo leikki on täysin teidän syytänne. Että avustajan sairasloma johtuu lapsestanne, että riittämätön tuki on oikeastaan teidän syy. Että tukitoimia vaativa äiti on hankala, vaativa, yhteistyökyvytön ja ongelma.

Kun retki onnistuu, polttopallo sujuu eikä kukaan ole sairaslomalla; se ei ole lapsen ansiota, että olisi mennyt hyvin. Se on sattumaa, satumaista onnea, joka osui kohdalle. Kyllä tämä tästä räjähtää. Kyräillään valmiiksi.

Iltapäivällä soi puhelin; lapsi pitää hakea koulusta.

”Ei me voitu laittaa sitä taksiin, kun ei rauhoittunut. Pääsetkö hakemaan?”

Ruokien kylmäketju katkeaa napsahtaen ja rauhallinen vapaapäivä sortuu kuin räjäytetty rakennus, kun käännän auton keulan kohti koulua. Lampaanlihat marinoituvat auringossa, kermasta keittyy viiliä, kun minä toimitan lasta autoon. Vääryyttä on koettu, monelta eri kulmalta ja kaikkien taholta, se on selvä. Joku nipisti, toinen raahasi ja loput puhuivat mitä sattuu. Sylki on lentänyt.

Ihan paskaa.

Lopulta selviää; opettajakin on pois. Jo toinen tärkeä tuki. Loukannut itsensä, kyllä lapsikin ymmärtää. Pois silloin on oltava. Mutta kun itse kokee jääneensä heittele, tuuliajolle. Kun kaikki ankkurit ovatkin näkymättömissä, saavuttamattomissa, jää ilman tukea ja kiintopistettä. Joutuu selviämään aallokossa, vaikka oikeasti ei vielä osaa. Rantaa ei näy ja sielussa tuntuu, että myrsky on tulossa. Pelottaa.

Ja se on ihan pelottavan paskaa. Minä tiedän sen kyllä. Ihan paskaa.

Tämä opettaja, nämä avustajat, tämä yksikkö tätä koulua. He ovat urakalla lappaneet sitä paskaa pois, käyttäneet lannoitteena ja kasvattaneet luottamuksen nurmea. He ovat tehneet pohjatyön hyvin, rauhassa ja antaneet luottamuksen kasvulle aikaa. Priorisoineet tavoitteet, pitäneet lasta lähellä hyväksynnän halauksessa silloinkin, kun hän on nostattanut raivoavan myrskyn ja riuhtonut itseään pois, osin omista peloistaan ja osin kokeillakseen. Periksi antamatta he ovat ankkuroineet lapsen osaksi luokaa, osaksi sitä pientä tiivistä yhteisöä hellittämättä otetta, päästämättä lasta lipsumaan pois.

Ja yht` äkkiä lapsi huomaa, ettei muutos suista kaikkea raiteiltaan. Että laiva pysyy hallinnassa ja suunta on edelleen samalla rannalla, kaikilla. Että vaikka on ehkä vaikeampaa, erilaista, on kuitenkin mahdollisuus selvitä. Onnistua.

Että ihan kaikki ei olekaan ihan paskaa.