Kohti sujuvaa arkea

Kun vuosien sinnikäs ja laadukas terapia alkaa tuottamaan tuloksia, tietää, ettei mitään ole tehty, koettu, siedetty ja ponnisteltu turhaan. Se kaikki kannatti, hyödytti ja vei eteenpäin siitäkin huolimatta, että ajoittain on tuntunut, ja tulee vielä tuntumaankin, että kuljetaan tervassa eikä kaasun painaminen auta.

Pieniä voiton hetkiä, lyhyitä helppoja tieosuuksia meidän rallissa. Päiviä, jolloin voi vähän vetää mutkat suoriksi eikä siltikään ajeta ulos reitiltä. Ei olla vielä maalissa, edes lähellä sitä, mutta hetki mennään rauhassa. Takki auki, leuhkana. Tiesinhän minä, että onnistutaan!

result-3236285_1280.jpg

Pixbay

Totta kai tälläkin kolikolla on se toinen puoli. Lapsi osaa havainnoida asioita tarkemmin, verrata itseään muihin ja kykenee pohtimaan asioita syvällisemmin. Pettyy, kun ei saavuta itselleen asettamia tavoitteita. Hänen asettamansa tavoitteet ovat meidän muiden asettamia ehdottomampia, vaativampia ja aikataulullisesti tiukempia.  Hän ei anna itselleen armoa, aikaa tai anteeksi.

Nyt, kun ympärillämme ei kuohu eikä tarvitse pyrkiä hallitsemaan jatkuvaa kaaosta lapsen ympärillä koska ammattilaiset arjessamme ovat taitavia ja toimivat yhteisymmärryksessä kansamme huomaten lapsen sieltä haasteiden takaa, meillä on aikaa tutkiskella elämää laajemmin, omien kuvioiden ulkopuolelle. Saada lapsi huomaamaan, ettei kukaan ole täydellinen, erehtymätön ja aina hyvällä tuulella. Tuoda esille, että jokainen meistä on erilainen, kahta samanlaista tossunkuluttajaa ei ole ja hyvä niin.  

Kun lapsi on ympäristössä, jossa hänen on selkeästi hyvä olla, pahimmat pelot ovat asettuneet taka-alalle ja haurasta itsetuntoa pyritään vahvistamaan tarmokkaammin kuin koskaan, on ihan eri tavalla mahdollista heittäytyä tavoitteelliseen keskusteluun, joka ylittää lapsen mukavuusalueen. Lapsi ei pakene, vetäydy, syyllisty tai säikähdä vaan hän kuuntelee, vastaa ja yrittää napata kiinni asiasta, sisäistää ja ymmärtää. Ote on pohdiskeleva ja usein parhaimmat keskustelut syntyvät lapsen aloitteesta.

Tämä on hyvä hetki opettaa lasta olemaan armollinen itselleen, huomamaan itsessään sen kaiken hyvän ja ne olemassa olevat voimavarat. Sitten seuraava muutos, haaste ja vaikeampi tienpätkä voikin olla helpompi ylittää. Nekin taipaleet tulevat vielä vieden meidät metri kerrallaan lähemmäs päämäärää: kohti sujuvaa arkea.  

 

 

 

Perhe Mieli Vanhemmuus

Sota ei yhtä miestä kaipaa

Sota ei yhtä miestä kaipaa. Kukaan ei ole korvaamaton.

Entä jos käyt sotaa, jossa olet korvaamaton? Olet erityislapsesi tai aikuiseksi kasvaneen erityislapsesi äänitorvi, oikeuksien puolustaja, jossa toimit kilpenä vääryyksiä vastaan.  Kun tiedät, että läheisesi tallattaisiin, hänen oikeutensa unohdettaisiin ja hänet hukutettaisiin ongelmiin ilman ulospääsyä ellet toimisi soturina hänen ja yhteiskunnan välissä? Ellet taistelisi, laittaisi itseäsi likoon koska toinen ei erityistarpeistaan johtuen, vammaisuutensa vuoksi, pysty. Hän putoaisi aallokkoon, josta ei ole pois pääsyä. Hänen lakisääteiset oikeutensa, joita hän ei tunne, sivuutettaisiin ja lähimmäisen rakkaus olisi poliitikkojen sananhelinää, joka ei yltäisi hänen elämäänsä mutta se kuvitelma, lupaus, siivittäisi jollekin puolueelle enemmän eduskuntapaikkoja.  Mielikuva siitä, että ketään ei jätetä, vaikka oikeasti kaikki heikot ja tietämättömät pudotetaan.  Vaalien jälkeen unohdetaan märkiin vaippoihinsa, toimeentulo-ongelmiinsa. Yksin. Kotiin. Hoivayksikköön. Jonnekin. Joutilaina. Tarpeettomina. Tuottamattomina.

Eikä kukaan menetä yöuniaan. Paitsi ne soturit, joita kukaan ei tunne, tunnista, tunnusta. Me emme nuku.

hand-984170_1280.jpg

Kuva: Pixbay

Työssäni kohtaan ihmisiä, joita kuolema pelottaa. Osa heistä ovat iäkkäitä, pitkään ja vakavasti sairastaneita. Osa suht nuoria, katsovat vakavina kuolemaa silmiin, taistelevat. He pelkäävät kipua, lopullisuutta, tuskaa. Menettämästä. Että eivät ehdi tai ehtineet elää.

Kuolema. Sitä minäkin pelkään. En pelkää kipua, menetettyä elämää, häviämistäni, en mitään mikä jäisi elämättä. En pelkää ikävää. Minä pelkään kesken jäänyttä vanhemmuutta, sitä, että en ehdi saada erityislapsiani valmiiksi, en pysty rakentamaan heille turvaverkkoa, keinoja selvitä. Että kuolen kesken kaiken. Häivyn, enennen kuin he ovat valmiita. Tarvitse vielä vuosia, jotta saan erityislapseni tuntemaan olonsa turvalliseksi, luottamaan siihen, että siivet kantavat silloinkin minä en kannattele.

Minulla on ollut syöpä, kaksi kertaa. Kesy, hoidetavissa. Ahdistus nousee siitä sairastumisen arpapelistä, arvaamattomuudesta, ymmärryksestä että en ole koskematon, kuolematon, ikuinen. Aina tukena. Seuraava syöpä voi olla isompi, pahempi, rumempi.

Minä panostan, pusken lapsiani eteenpäin. Haluan rakentaa heille kantavat siivet, luottamuksen itseensä ja kyvyn toimia tilanteissa, jotka he näkevät haastavina. Silmät, jotka näkevät kauas ja verkoston, johon turvautua, kun itse ei osaa. Minä haluan, että he eivät pelkää.

Minä en halua olla korvaamaton. Ja minä teen sen eteen töitä enemmän kuin moni osaa arvata.

 

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Vanhemmuus