Arvioimallakin voi kannustaa

Arviointikeskustelu. Parista viime kerrasta on jäänyt paha mieli. Niin vanhemmille kuin lapsellekin.

Varasin ajan heti kun ajanvarauskalenteri lävähti wilmaan. Viisitoista minuuttia keskustelua, jossa lapsen tulee olla mukana. Wilmassa lukee, että lapsi tuo tullessaan itsearviointilomakkeen.

Päätin viestiä lukiessa, että emme täytä sitä. Kotona. Keskenämme.

Lomake on yksinkertainen ja ohjeistuksen mukaan lapsen tulisi miettiä mihin kohtaan arviointia hän mielestään asettuu ja miksi. Viimeksi kun koulu oli vaihtunut, saimme saman lomakkeen. Kävimme lomakkeen läpi lapsen kanssa, keskustelimme perusteita ja ympyröimme numeron.

Ja saimme moitteet.

Lomake oli täytetty väärin eikä arviointi ollut kelvollinen koululle. Olisi pitänyt ymmärtää ohjeistaa lapsi ja määritellä arviointi opettajan näkemyksen mukaan. Me emme tietenkään etukäteen tiennyt opettajan näkemystä.

Silloinen arviointikeskustelu oli tunteita nostattava, antoi esimakua tulevasta. Seuraavaan arviointikeskusteluun emme saaneet lomaketta, ehkä osaamattomuutemme vuoksi? Mutta minulta kysyttiin mitä vahvuuksia näen lapsessani. Kerroin ja opettaja totesi, etteivät nämä kyllä näyttäydy koulussa. Nämä vahvuudet.

education-1580143_1280.jpg

Kuva: Pixbay

Tuskin olimme nyt astuneet ovesta, kun lomaketta kysyttiin. Kerroin sen olevan mukana täyttämättömänä koska edellinen kerta ei sujunut. Tämän opettajan mukaan lomake on nimenomaan lapsen arviointi ja hän mielellään täyttää sen lapsen kanssa.  

Asetuimme pöydän ääreen opettajan avatessa keskustelun. Heti kärkeen hän muistutti lapselle, että täytyy lukea mitä kysytään ja mitä numerot edustavat. Hän korosti, että parhaassakin arvosanassa vaaditaan toiminnan olevan u s e i n m i t e n vaadittua, että kukaan ei koskaan ole virheetön, täydellinen. Eikä tarvitse ollakaan.

Mietin, että tämä lähti hyvin. Jatko ei ollut yhtään huonompi.

Opettajan ja lapsen näkemykset kohtasivat hyvin, ajatukset ja tavoitteet asettuivat hyvin samalle numerolle. Yhdessä kohtaa opettajan näkemys oli eroava; y l ö s p ä i n. Lapsi ja opettaja jutustelivat asiasta opettajan korostaessa, ettei nyt huomioida tilanteita, joissa lapsi on ylikuormittunut, menettänyt otteensa ja tekee kaikkensa kasatakseen itsensä.

Kun lomake oli täytetty, keskustelivat lapsen vahvuuksista ja tavoitteista. Pohtivat keinoja, miten niihin pääsisi.

Loppukeskustelussa nousi esiin kotona käyttämämme palkkiojärjestelmä. Lapsi osaa hyvin ja rehellisesti arvioida milloin palkkiokuva liimataan pakastimen oveen. Opettajaa kiinnosti edellisen päivän tilanne, miten lapsi sen arvioi. Tuliko tarraa? Lapsen mukaan ei tullut, jotain meni pieleen. Se harmitti.

”Minä antaisin tarran” sanoi opettaja. ”Sinä tsemppasit tosi hienosti!”

 

Kotona laitoimme kaksi kuvaa jääkaapin oveen, eilisen ja kuluvan päivän.

Arvioinnin ei tavitse lannistaa vaikka toiminnassa on haasteita. Arviointi voi olla rehellisyydestään huolimatta kannustavaa. 

Aiemmin:

Osaatko arvioida oikein?

 

 

Perhe Mieli Vanhemmuus

Heihin minä uskallan luottaa!

Pakkanen hakkaa nurkkia ja hyydyttää autoja tien viereen. Tällä kertaa lähden ajoissa, autossa taputan salaa itseäni selkään, hyvin lähdetty, vaikka auton avaimia pitikin hetki etsiä. Tarkoitus on nopeasti pudottaa kuopus omalle koululleen ja jatkaa matkaa erityisen kouluun, verkostopalaveriin. Kuunpimennys on tehnyt kuusta punertavan, kauniin katsella. Ihastelemme sitä yhdessä lapsen kanssa, kunnes matka tyssää liikenneympyrään, jonne on hyytynyt ranskatar, oisko citroen?

Aamuruuhka, jumittunut liikenneympyrä. Hyvin alkanut lähtö tyssääkin tähän. En taida ehtiä ajoissa, sittenkään… Tekisi mieli taputtaa rattia. Sillä lailla voimakkaasti. Liikenne matelee hitaasti mutta ehdin ajoissa. Tullessani paikalle, puuttuu vielä puolet kokoonpanosta. Pakkanen lyö esteitä muidenkin matkanteolle. Hiljalleen asetumme istumaan ja aloitamme keskustelun, verkostopalaverin.

directory-466935_1280.jpg

Kuva: Pixbay

Lapsi on edelleen sama, haasteet samat. Osa ammattilaisista on vaihtunut. Samalla koko tunnelma on erilainen, asetelma tasavertainen ja pitkästä aikaa minulla on tunne, että kaikki tässä huoneessa ovat samalla puolella, lapsen puolella. Koen sisäistä iloa siitä, että jokainen katsoo tilannetta avoimin silmin ja on valmis kuuntelemaan mitä muilla on sanottavaa. Ote on pohdiskeleva, hyväksyvä ja vastaanottavainen. Aidosti tavoitteellinen.

En saa kiinni musiikkiterapeutin kaikista ajatuksista tai hänen asettamista tavoitteestaan, hän on uusi aikuinen lapseni maailmassa. Puhuessaan hän kuitenkin korostaa useampaan kertaan, ettei hän aio kiirehtiä, nyt kaikkien lapsen kokemien muutosten jälkeen hän pitää tärkeänä sitä, että lapselle jää tunne hyväksyttynä olemisesta ja kokemus siitä, että lasta aidosti kuunnellaan.  Nyökyttelen tarmokkaasti. Meilläkään ei ole kiire.

Opettaja sekä luokan avustajat näkevät sen todellisen lapsen sieltä haasteiden takaa. Nyt meidän ei tarvitse avata lapsen ongelmia tai sitä valtavaa kuormittumisen tilaa mikä lapselle seuraa tunteiden alisäätelystä tai tauottomasta pinnistelystä opetuksen nimissä, koulun aikuiset ovat oivaltaneet asian itse. Nähneet lapsen ja ymmärtäneet toimia niin, että lapsen kuormaa kevennetään. On annettu mahdollisuus oppia ja jaksaa.

He kertovat työskentelevänsä kiltin ja kiintyvän mutta epävarmuutta esiin tuovan lapsen kanssa, joka liikaa kuormittuessaan tai tipahdettuaan tilaan, jota ei koe hallitsevansa tai turvalliseksi, ampuu punaiselle alueelle hetkessä ollen verbaalisesti hyvinkin monipuolinen, mielenkiintoista kuunneltavaa. Opettaja tuo esille ajatuksen siitä, että pohjalta nousee kokemuksia, ettei ole voinut luottaa aikuisiin. Epäonnistumisen kokemuksia, jaksamisen yli työnnettyjä tilanteita, joita ei ole käsitelty vaan ankkuroitu rasitteiksi. 

Minä hymyilen sisäänpäin, salaa. Huomasivat tuonkin, asian, jota lääkärin ja terapeuttien kanssa on väännetty rautalangasta monelle lapsen kanssa työskentelevälle. Tuloksetta.

Huomaan istuvani pöydän ääressä, jossa jokainen on valmis yhteistyöhön toistensa kanssa ja vastaanottavainen ajatuksille ja ideoille. Sopivat tapaamisia toisestansa kanssa varmistakseen toiminnan johdonmukaisuuden, poimiakseen jokaiselta hyväksi havaitut keinot käyttöön. Ollaan valmiita muokkaamaan toimintatapojamme ja muuttamaan rutiineitamme jotta pääsemme asettamiimme tuloksiin. Kukaan ei odota, että tuloksia syntyy ensi viikolla tai edes ensi kuussa, kaikki ymmärrämme perille pääsyn olevan työlästä ja aikaa vievää.

Olen usein verkostopalaverin jälkeen valuttanut yksin päästyäni autossa salaa muutaman kyyneleen, puskenut ulos pelkoja ja huolia. Hakenut taistelutahdon esiin.

 Tiputan pari kyyneltä tälläkin kertaa ennen kuin soitan miehelleni, mutta tällä kertaa ne tulevat hyvästä olosta, luottamuksesta ja tunteesta, että lapsi on joukossa, jossa on mahdollisuuksia. Meitä ympäröi ihmiset, jotka ovat oppilaidensa asialla, ammattitaidolla ja sydämellä. Tuohon joukkoon minä uskallan luottaa!

Kotimatka tuntui lämpimältä, pakkasta ei edes huomannut. Arkemme on saanut valoa.

 

Suhteet Oma elämä Mieli Vanhemmuus