Minusta kasvoi nuorena aikuisena halki, poikki ja pinoon-tyyppinen. Selvitellään faktat, tehdään toimintasuunnitelma ja toteutetaan.  Sitten kohti seuraava. Väylääminen, vääntäminen ja asioiden siirtely hermostuttaa. Jos asiat voi tehdä, miksi jättää tekemättä? Kaikki päätökset eivät ole hyviä, mutta kenelläpä ne olisi. Virheistä pitää, ja saa, oppia.

Neljä lasta, joista kaksi erityistarpeisia, ovat totisesti haastaneet suoraviivaisen toimintatavan. Ja tekivät sen nopeasti.

On tullut väyläämistä, samojen asioiden pyörittelyä ja tekemättä jättämisiä. Priorisointia, jossa kärkeen on noussut asioita, joita en edes tiennyt olevan. Asioiden siirtelyä koska juuri nyt ei yksinkertaisesti jaksa tehdä enempää. Jankkaaminen syö hermoja. Tekisi mieli huutaa, käskyttää, mutta jo vuosia sitten olen oppinut, ettei sillä pääse eteenpäin, joutuu vain syvemmälle suohon.

On tullut paineita ulkopuolelta, arvostelua, korviini kantautuneita supatuksia, katseita hämmästyneistä vihaisiin. Neuvoja, ohjeita ja suosituksia, joilla ei ole oikeasti tehnyt mitään.

Kuva: Pixbay

Kun pitkään jatkunut keskustelu ei toivotusta käyttäytymisestä erityiseni kanssa johtaa nenäni eteen ojentuneeseen kämmeneen ja sanoihin; puhu kädelle! kuulen, kuinka kärsivällisyys minussa pirstaloituu niin, että helinä kuuluu. Lattialla makaavat sylkikasat ja oviin paiskotut tavarat eivät sitä kasaa, saavat kyllä pirstaleet leviämään pölyn lailla näkymättömiin. Sillä hetkellä hiljaisuuteni ei tarkoita sitä, että olisin sanaton. Se tarkoittaa, että kasaan kärsivällisyyteni rippeet, etsin sisäisen kuminauhani ja olen kuin auton navigaattori. Ohjeet ei menneet perille, ajettiin risteyksen ohi, nyt on laskettava reitti uudelleen.

15 vuotta sitten riekaleiksi revittyjen hermojen kokoaminen haastoi minut täydellä tehollaan ja söi valtavasti voimia. Olisinpa silloin tiennyt kaiken sen minkä tiedän ja osaan nyt, moni hermoja raastava tilanne olisi jäänyt kokematta ja moneen asiaan olisin osannut suhtautua eri asenteella. Tänään kuminauhani venyy pidemmäksi, ymmärrys ajaa ohi ärtymyksen ja pysyn toimintakykyisenä; tilanne ei karkaa hallinasta.

Eniten minua hereille ravistellut tapahtuma oli tilanne, jolloin esikoiseni, erityiseni, ensimmäinen joka mittarilla, ei kyennyt päätöksiin. Hänen erityistarpeensa olivat nähtävillä, joskaan kukaan ei niitä vielä siinä vaiheessa tuen tarpeeksi ymmärtänyt. Maailmalle hän oli tavallinen mutta vaativa lapsi.

Seisoin kahden lapsen, silloin ei enempää ollut, kanssa suuren kaupan valtavan makeishyllyn edessä. Lapsilla oli karkkipäivä, he saivat valita. Koko valikoimasta, tietyin reunaehdoin, aika väljien sellaisten. Nuorempi päätti hetkessä, tietää mistä tykkää. Oli vielä niin pienikin, ettei kummoista tarvinnut.

Esikoinen ei osannut päättää. Mietti ja pohti. Otti hyllystä karkin, laittoi takaisin. Kyseli, arvioi ja lopulta hermostui. Korotti ääntään, kiukustui. Heittäytyi lattialle ja raivosi. Meidän silmiin syyttä, uhmaansa.

Minä tein niin kuin moni muukin vanhempi tekisi. Niin kuin olen useasta ohjeesta lukenut, nähnyt tai kuullut. Pyysin nuorempaa laittamaan karkit takaisin hyllyyn, keräsin raivoavan lapsen lattialta ja kannoin sätkivän, kirkuvan lapsen autoon. Pauhasin karkkien jäävän nyt hyllyyn. Kokeillaan ensi lauantaina uudelleen. Starttasin auton, käänsin keulan kohti kotia ja auton täytti hiljaisuus.

Kun vilkaisin taustapeiliin, näin kaksi takapenkillä istuvaa lasta. Esikoiseni ilme ja olemus riipi sydäntäni. En ollut koskaan nähnyt niin lannistunutta, periksi antanutta, itseensä pettynyttä ja murtunutta olemusta kuin silloin näin. Itku puristi kurkkua, pysähdyin seuraavalle linja-autopysäkille. Käännyin kohti takapenkkiä, kerroin lapsille kaiken olevan hyvin. Sovimme, että menemme lähikauppaan karkkiostoksille. Rajasin valinnan mahdollisuudet kahteen ja kävimme läpi, miten kaupassa ollaan. Lopulta pääsimme karkkeinemme kotiin.

Annoin autossa selkeät, yksinkertaiset ohjeet, jotka auttoivat lastani toimimaan. Oloni oli kuin salamaniskun jälkeen, minä oivalsin jotain uutta. Lapseni haluaa mutta ei osaa samalla tavalla kuin muut. Hänen elämänsä ei noudattele neuvolakirjasten ikäkausiin viitoitettua polkua, hänellä on selvästi omansa.

Sinä päivänä, siinä linja-autopysäkillä tajusin ehkä äidin vaistoilla jotain, joka asetti elämämme uuteen suuntaan. Esikoisessani on jotain, josta hän ei yksin selviä. Jotain, johon me tarvitsemme apua ja ohjausta.

Sinä päivänä kärsivällisyyteni kasvoi aikuiseksi ja aloitin taisteluni lapseni puolesta. Sinä päivänä, vaikka ei vielä virallisesti, minusta tuli erityislapsen äiti.

Aiemmin:

Mitä sitä odottaa?