Kohti epäonnistumisia ja niiden yli
Tuntuu omalla kohdalla hieman oudolta, kun koulumaailmassa nyt kuohuu. Ollaan tyytymättömiä monestakin asiasta.
Tehdään tutkimuksia, joiden tuloksena saadaan heikentyneitä oppimistuloksia ja osa tutkimuksista herättää laajaa keskustelua; voivatko tulokset pitää paikkansa, onko kouluun pikkuhiljaa hiipinyt ja koko ajan lisääntynyt digimaailma tai ilmiöoppiminen, itseohjautuvuus ja ryhmäytyminen yli luokkarajojen häviö vai voitto Suomalaisten lasten ja nuorten koulumenestykselle.
Esitellään tutkimuksia ja julkaistaan kirjoituksia, joiden mukaan opettajat ovat uupuneita, työskentelevät äärirajoilla. Eivät jaksa. Oppilaat oireilevat. Vanhempiakin taitaa ärsyttää. Ainakin Wilma rikosrekistereineen. OAJ on älähtänyt, menon pitää muuttua. Budjettia leikkaavat sakset viuhuu jatkuvasti. Niinpä rahakaan ei tahdo riittää.
Meillä on koulumaailmassa ollut hetken tyyntä, tyytyväisyyttä. Lapsi vaihtoi koulussaan eri yksikköön ja elämä tasaantui alkusyksyyn verrattuna huomattavasti. Lapsesta näkee, että iso osa kuormitusta on nostettu pois hartioilta, on helpompi olla ja oppia. Hän on kokenut useita onnistumisen tunteita ja on pystynyt vastaanottamattaan uusia tapoja, sääntöjä ja ihmisiä arkeensa. Uusi yksikkö toimintatapoineen on selkeästi lapseni paikka.
Kun muutos tulikin hillitysti ja hallitusti niin, että kaikki lapsen ympärillä olevat aikuiset tekivät yhteistyötä, ei muutos aiheuttanut kriisiä, jähmettänyt ja saanut aikaan halua paeta. Lapselle ei noussut tunnetta kaaosmaisesti eteenpäin hyökyvistä päivistä, joiden aikana hänen tuli sopeutua täysin uuteen ja tuntemattomaan. Muokkautua niin, että muiden, jo luokassa olevien, ei tarvitse joustaa, muuttua. Tottua uuteen.
Siirron aikana minulle ei ole painotettu sitä, että ennen kaikkea muut lapset tulee huomioida. Heidät on huomioitu mutta sitä taakkaa ei ole kaadettu minulle. Minun ei tarvitse kantaa vastuuta siitä, että lapseni muokkautuisi mahdollisimman nopeasti, jotta muilla olisi hyvä. Kaikille on annettu aikaa. Riittää, että harjoittelen lapseni kanssa, kannustan ja ohjaan häntä. Koko luokan hyvinvointi ei ole onistumisemme varassa.
Opettaja on huomioinut taitavasti koko luokan dynamiikan, niin siellä jo valmiiksi ryhmäytyneet, että uutena ryhmään pyrkivän. Jotta kaikilla olisi hyvä olla. Hän aloitti sen työn jo ennen kuin lapseni saapui uutena jäsenenä mukaan. Kukaan ei joutunut yllätetyksi, vauhti on ollut maltillista.Me vanhemmat olemme olleet kovasti tyytyväisiä. Muutos on näkynyt olemisessa. Haasteissa. Arjessa. Tällä kertaa positiivisena, hyvänä.
Paraskaan koulu, opettaja tai ympäristö ei voi kuitenkaan tehdä neurobiologian kepposia tekemättömiksi. Haasteet ovat siellä olemassa ja joskus ne saattavat ottaa vallan ja paiskata lapsen tilanteeseen jota hän ei enää koe hallitsevansa. Ja kun vauhtiin on päästy, meno kiihtyy kunnes joku ottaa kiinni ja pysäyttää.
Näin kävi tänään. Lapsi menetti otteensa ja päivän päätteeksi hain murjottavan ja kulmiaan kurtistavan lapsen kotiin. Pari vittu, saatana sanalla vahvistettua lausetta heitettyään, suopui lähtemään mukaani. Autossa pettymys vyöryi päälleni kuin lumivyöry. Ei minun, ei mieheni, ei opettajan.
Vaan lapsen.
Se pettymys on niin suurta, ettei sitä voi kuvata. Se jättää alleen kaiken, imee energian ja näyttää rumalta. Tuntuu musertavalta. Saa kiskoa kaikilla voimillaan, että lapsi voi ylittää sen tunteen, jatkaa päivää ja uskoa vielä onnistuvansa.
”Minä epäonnistuin”
Kuka tahansa lapsi, mutta erityisesti erityislpaset, tarvitsevat ohjausta ja tukea päästäkseen yli pettymyksistä ja epäonnistumisista. Yksi tärkeimmistä keinoista on hyväksyä lapsen tunteet, ne jotka koetaan haastavinakin ja hyväksyä lapsi sellaisenaan kuin hän on, ilman asetettuja tavoitteita, täyttyneitä vaatimuksia.. Se ei suinkaan tarkoita, että lapsen huono käytös tulee sietää tai hyväksyä. Käytös voi olla haaste, huonoa. Mutta itse lapsi ei.
Pettymyksiä ei tule ankkuroida rasitteiksi, painoksi johon palataan aina uudelleen. Epännistumisesta ei ole syytä kasvattaa suurta möykkyä; siihen tulee suhtautua asiana, tapahtumana. Aikuiselta vaaditaan asiallisuutta ja itsehillintää jotta tilanne ei värity asiaa suuremmaksi tai ei sorruta ylenpalttiseen lohduttamiseen. Huonoa käytöstä ei ole syytä palkita ”lohdutus”herkuilla tai toiminnalla.
Tilanteseen ei tarvitse etsiä jokaista syytä tai syyllistä. Kannattaa katsoa eteenpäin, valaa uskoa onnistumiseen ja luoda lapselle tunne, että hänellä on kaikki mahdollisuudet onnistua. Tuottaa ymmärrystä siitä, että me kaikki epäonnistumme joskus mutta sen yli voi mennä. Antaa anteeksi.
Kun lapsen ote irtoaa ja käyttäytyminen näyttäytyy ongelmana, ei ragaistuksilla kyetä kiveämään tietä suunnan muutoksille. Käytöksen oikaisuun parhaita eiväitä ovat hyväksytyn käytöksen vahvistaminen, positiivinen palaute onnistumisista ja lapsen rohkaiseminen. Lapselle voi mallintaa keinoja purkaa sietämätöntä oloaan hyväksytyillä tavoilla esimerkiksi kuvin ja sanallisin esimerkein. Se pitää tehdä silloin, kun tilanne ei ole akuutti. Vaatii toistoa, toistoa ja toistoa.
Kun lapsella on hauras itsetunto, paljon negatiivisia kokemuksiaan takanaan, keinottomuuden kokemus ja luottamuksen puutetta, voi epätoivo olla todella syvää. Siitä kaivosta on haastava päästä ylös. Silloin on tärkeää antaa lapselle tunne, että hänellä on edelleenkin mahdollisuus onnistua.
Haastavasti käyttäytyvä lapsi tarvitsee tukea, ei tuomitsemista.
Tänään lapsen tuomitsi lapsi itse, ei kukaan muu. Hän onkin itsensä pahin tuomari.
Aiemmin:
Karvas ei kelpaa, haluan makean!
