Neuropsykiatristen diagnoosien asettaminen on viime aikoina noussut puheenaiheeksi ja diagnosointi on jakanut keskustelijat karkeasti jaoteltuna kahteen leiriin.

Toisten mielestä diagnosointi on ehdottomasti tarpeen, jotta tarvittavat tukikeinot, kuntoutukset, mahdolliset lääkitykset ja tarvittavat erityisjärjestelyt mahdollistetaan. Toisten mielestä diagnosointi on turhaa, leimaavaa ja saattaa kaventaa tarpeettomasti tulevaisuuden madollisuuksia.

Viime aikoina on taas tuotu esille myös sitä, että vanhemmat piiloutuvat diagnoosien taakse, vetäytyvät kasvatusvastuustaan ja laittavat tekemänsä virheet diagnoosin syyksi. Piilottavat laiskuuttaan ja saamattomuuttaan. Että ei tarvita diagnoosia, tarvitaan kasvatusta, rajoja ja kuria.

On keskusteltu siitäkin, kuinka ratkaisukeskeinen yhteiskuntamme haluaa kaiken olevan hallittavissa ja selitettävissä, jolloin ylidiagnosoidaan ja lääkitään haasteet näkymättömiksi. Pyritään standardiin, josta ei sallita poikkeuksia.

Ennen diagnoosin asettamista lapsi läpikäy intensiivisen ja hyvin perusteellisen tutkimusjakson, jonka aikana kartoitetaan sekä kognitiiviset taidot että tunne-elämä.  Tutkimuksiin osallistuu laaja moniammatillinen työryhmä esimerkiksi erikoislääkäri, psykologi, toimintaterapeutti, puheterapeutti. Täytellään haastattelukaavakkeita ja lapsen käyttäytymistä ja olemista selvitellään useassa eri ympäristössä; kotona, koulussa, päivähoidossa, harrastuksissa.

Kun lapsen haasteille löytyy syy, diagnoosi, selviää moni siihen asti kaaoksena näyttäytynyt asia. Ympäristö alkaa hahmottamaan lapsen haasteiden syitä ja kykenee paremmin löytämään keinoja lapsen tukemiseen ja kehittämään työkaluja sujuvan arjen saavuttamiseen. Ovet tukitoimiin avautuvat diagnoosien myötä, tarve voidaan kiistatta osoittaa paperilla.

Kaikki tukitoimethan eivät vaatisi diagnosointia; lapselle voitaisiin myöntää hänen tarvitsemiaan tukitoimia silloin kun tuen tarve huomataan. Herkkyys ja lapsen kuunteleminen, arjen seuraaminen ja kyky vastaanottaa lapsen sanatonta viestintää avaavat mahdollisuuden kartoittaa lapsen tarvetta tuelle ja ohjaukselle.

Olemme kuitenkin vielä hyvin diagnoosikeskeisiä. Vasta diagnoosi avaa ovia ymmärrykseen, avoimeen haluun toimia joustavasti ja lasta tukien sekä antaa mahdollisuuden hakea tukitoimia, joita lapsi tarvitsee. Diagnoosin kautta hahmottuu usein sekin, ettei tätä korjata kurilla, ei vaikka se olisi kuinka kovaa, uhkaavaa ja rangaistuksia täynnä. Vinoon rakentunut neurologia ei vain oikene. Tukitoimin ja kuntoutuksen avulla sen kanssa oppii elämään, löytämään kiertoteitä, joiden avulla saa väylän sujuvaan arkeen. Oppii soveltamaan. Kehittämään taitojaan.

ADHD, Asperger, Autismikirjon häiriö, monimuotoinen kehityshäiriö, laaja-alaiset oppimishäiriöt, kielen kehityksen erityisvaikeus, tourette. Kaikilla näillä, ja monella muulla, diagnooseilla on oma tärkeä osansa. Diagnoosi antaa tietoa, mistä tässä on kyse. Ne auttavat ympäristöä hyväksymään erilaista käytöstä, auttavat ymmärtämään maailmaa, jossa lapsi elää. Luovat oivalluksia ja kykyä toimia lapsen parhaaksi. Niiden hyväksyminen ei ole helppoa, oikeasti kukaan ei halua lapselleen diagnoosinumeroa, mutta ne antavat arkeen avaimia, tiedon mukanaan tuomia keinoja.

Tuovat usein mukanaan helpotusta, vika ei ole meissä tai lapsessa. Tälle kaikelle löytyy syy, selitys.

Olen vakaasti sitä mieltä, että leimautuminen, häpeä tai mahdollisuuksien kaventuminen ei johdu diagnooseista vaan asenteista niitä kohtaan. ADHD on sanana otettu yleiseen käyttöön, sille on arkikielessä maalattu negatiivinen kaiku. Kirjainyhdistelmä on valjastettu nimeämään vilkkaita, tilanteeseen mielestämme sopimattomasti tai rasittavasti käyttäytyviä henkilöitä.

Tai kun henkilö käyttäytyy poikkeavasti, ei kykene nopeaan ja hektiseen elämänrytmiin, ymmärrä heti asian kärkeä tai on sosiaalisesti kömpelö, häntä oudoksutaan. Jätetään vähän syrjään, kun ei ole samanlainen kuin me muut. On varmasti joku Asperger. Ihan autisti.

Opettajat, päivähoidon henkilökunta, työnantajat Heillä voi olla omat ennakkoluulonsa diagnooseja kohtaan, negatiivinen mielikuva siitä, mitä diagnoosi pitää sisällään. Tukeminen, joustaminen ja huomioiminen saattavat tuntua raskailta, rasitteilta.

Diagnoosi ei kuitenkaan kerro koko tarinaa. Diagnoosin alla on yhtä monta erilaista persoonaa, taidoiltaan ja kyvyiltään erilaista ihmistä kuin diagnoosin saaneita on. Ketään ei pitäisi vangita diagnoosiinsa. ADHD, Asperger tai tourette diagnoosin saaneet eivät ole toistensa kopioita, he ovat persoonallisuuksia. Jokainen. Ketään ei saisi lokeroida. Diagnoosit eivät lokeroikaan, sen tekee ympäristö, asenteet ja ennakkoluulot.

On vaikea nähdä, että yhteiskuntamme ongelmana olisivat ylidiagnosoinnit tai diagnoosit itsessään.

Lähinnä ongelmana on se, etteivät lapset saa ajoissa tarvittavia tutkimuksia, jotta tukitoimet ja kuntoutus voitaisiin aloittaa jo varhaisessa vaiheessa. Toinen suuri ongelma on asenteet, ennakkoluulot ja ammattilaistenkin keskuudessa hyvin vähäinen nepsy tietous. Se häpeä, jonka ympäristö kutoo näiden diagnoosien ympärille, rakentaa esteet ja lokeroi.

Niistä meidän tulisi käydä yhteiskunnallista keskustelua. Niihin meidän tulisi tarttua. Ei diagnooseihin. 

Aiemmin aiheesta:  Diagnoosilla mielipahaa vastaan   https://www.lily.fi/blogit/karvasta-ja-makeaa/diagnoosilla-mielipahaa-vastaan