Ei muutoksia!
Aamulla ei lapsella uni riitä. Kontrollipoli, se on tänään. Ei se pelota, mutta harmittaa. Sisältää paljon odottelua ja keskustelua. Tylsää. Ei ole lapsen mieleen.Koira hiipii ruuan ja aamulenkin jälkeen esikoisen viereen nukkuman, ilahtuu kun löytää vielä yhden nukkuvan ihmisen, jonka viereen käpertyä. Jollakin täällä on järkeäkin. Mihin tässä kiire olisi?
Mies on lähtenyt niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. Herännyt lähtöön. Käy tekemään päivän työn samassa talossa kuin minäkin työni teen, samassa talossa mihin ollaan menossa kontrollikäynnille. Kaikki siinä talossa on niin tuttua, mutta kun on potilaana tai omaisena, niin vierasta ja outoa. Hyvä olla molemmilla puolilla, osaa hahmottaa paremmin. Aina arvaavat kuitenkin, että olen talossa töissä. Ei karvoistaan pääse.
Tullaan hyvissä ajoin, iso sairaala ja isot välimatkat. Pitää varautua yllätyksiin. Aina ei löydy parkkipaikkaa läheltä, jolloin joutuu juoksemaan kauempaa. Minulla on maksettu paikka, ei jäädä kuitenkaan kokonaan ilman.
Odotusaulassa on lapselle tuttu, samasta taksista ja koulumaailmasta. Samoissa ympyröissähän me erityislasten vanhemmat lapsinemme pyörimme, kohtaaminen ei sinänsä yllätä. Kohtaaminen avaa minulle paljon, pääsen lähemmäs tämän lapsen maailmaa, ymmärrän monta asiaa. Herttainen lapsi ja näen, että vanhemmilleen erityisen rakkaana syntynyt. Jutustellaan kevyesti niitä näitä.
Pelaan lapsen kanssa jalkapallopeliä. Tällä kertaa lapsi voittaa, viimeksi kun pelattiin, voitin minä. Nyt häviän kirkkaasti, lapsi kertoo harjoitelleensa koulussa. Ei ihme, että pelasi niin hyvin. Tuuletan kuitenkin täysillä niinä harvoina kertoina, kun saan pallon maaliin. Lapsi taputtaa minua käden selkään; ensi kerralla, äiti, saatat voittaa!
Hoitajalle päästiin ajallaan, lääkärin aika on tunnin myöhässä. Ei se muuten harmita mutta parkkiaika loppuu, sakot suututtaisivat. Lapsi jaksaa odottaa kärsivällisesti, räplää kännykkäänsä. Katselee miten legoista voisi rakentaa lentokoneen.
Päästään lääkärille. Ei olla ennen tavattu, tätäkään. Lapsi kertoo ensitöikseen, että hänellä on nälkä. Joutuisa pitäisi siis olla. Lääkäri onkin, on myöhässä omista menoistaankin. Ollaan aika helppoja, ei kysyttävää, ei huolia ja tilanne epilepsian kanssa hyvä. Reseptit uusintaan ja vuoden päästä uudelleen. Lähdetään samalla ovenavauksella, me ja lääkäri.
Nälkä on jo vahvasti mielenpäällä, haetaan hampurilaiset. Viedään kuopuksellekin. Shoppaillaan hieman ja kotiudutaan. Ostin kengät toiseksi vanhimmalle, jo kotoa muuttaneelle. Oma elämä alussa, pieni rahallinen tuki silloin tällöin ei ole pahaksi.
Huomenna, kotona asuvien lähdettyä kouluun, aloitan tämän lääkärirumban vanhemman erityiseni kanssa. Jokaiselle vapaapäivälle riittää jotain. En saanut kasattua kaikkia näytteenottovälineitä, jää siis jälkitöitä.
Tämän kaiken teen lasteni kanssa, yhdessä. Jokaisen kanssa on omat jutut. Ei ne aina naurata, mutta pitävät elämässä kiinni. Osaan irrottaa lapsistani, päästä heidät lentämään mutta otan heidät suojaan, työnnän eteenpäin aina kun he sitä tarvitsevat. Oma aika oli pitkään kaukainen käsite. Nyt olen aloittanut siskoni kanssa kahvakuulan harrastamisen. Tuntuu mukavalta lähteä jonnekin, aikuisseurassa. Nauretaan aika paljon, vertaillaan lihaskipuja. Koti-ihmisenä on ollut haastava irrottautua kodistaan, olen kehittynyt ja lähden mielelläni.
Polikäynnin jälkeen elämä jatkuu ennallaan, ei muutoksia. Ei muutoksia – meille se on parasta!
