Toissa viikolla tein postauksen hevosen jätöksille, tämä postaus on puolestaan omistettu puutarhalapiolle ja kuokalle. Niillä saa nimittäin tehtyä siitä pollen parhaasta, täydellisestä kasvuvoimasta, mitä parhaimpia kasvuympäristöjä. Oodi Jussin kuokalle!

Jos pitäisi valita pihaan yksi työkalu, ottaisin tuon yläkuvan ihmeen. Sillä hoituvat kasvimaan muokkaukset, taimien jakamiset ja penkkien kitkemiset käden käänteessä. Se säästää selkää monelta kyykistymiseltä ja on kevyenä työkaluna ilo kuljettaa mukana. Mutta ei sillä yksin pärjää, mikäli kuokittavaa on kuten meidän pihassa. Apuun tarvitaan pistolapio ja mielellään myös puutarhalapio. Ja suuremmissa hommissa myös, öhöm, kaivinkone, vaikka sellainen ihan pikkuinen.

Niiden kanssa saakin jo sitten ihmeitä aikaan!

Jos on pihi, itara ja kitsas kuin Roope Ankka ikään, ei suostu maksamaan ylimääräistä, ostotaimetkin hankitaan viime tingassa poistoalennuksista. Sitten katsotaan sääennusteita ja todetaan, että aikaa on kaksi vuorokautta ennen kuin lumi peittää maan. Se on suomeksi hoppu.

Onneksi pihan pääsuunnittelija löysi vuokratontin etelärinteestä kohdan, johon kasvimaan ympäriltä ja trampoliinin alta kaivetut maa-ainekset saatiin varastoitua noin niin kuin pysyväisluontoisesti. Sama kohta olisi ollut täydellinen paikka myös maakellarille, mutta sisäinen Roopeni laskeskeli sen miinusmerkkiseksi investoinniksi. Kuka sitä nyt kuutta porkkanaa ja muutamaa daalian juurimukulaa varten viitsisi rakentaa, vaikka kuinka hullu olisikin. 

Parempi on siis muokata etelärinne kuntoon ja perustaa sinne oma viinitarha. Emmanuelle de St. Emilion, prépare-toi à de la concurrence!

Muistuttaisiko joku ystävällinen sielu minulle, miten se viiniköynnös tuleekaan leikata, kiitos!

Onneksi oli lomaviikko ja ahkera lapioija selvisi urakastaan. Yleensä uuden alueen valmistumiskuvat ovat tosi ankeita, sellaisia multaisia, mutta tänä syksynä onnistuin piilottamaan tuon synkkyyden hyvin näistä jälkeen-kuvista:

Ensilumen vaihe oli meillä (kaupunginosamme tapaan) pitkä, ja rinne on ollut myös jäässä. Onneksi lumi ja kohmeinen maa sulivat vielä uudelleen, sillä autotallissa odotti koko joukko istutettavia kukkasipuleita syksyistä piilotusleikkiä varten. Keväisin rinne on puolestaan ensimmäinen paikka, joka paljastuu lumen alta, sillä etelärinne on erittäin huono roudan säilöjä. Olenkin uskaltautunut istuttamaan rinteeseen arkoja kärhöjä ja maukkaan päärynän tulevan viinirypäletehtaani kaveriksi. Ehkäpä saan istutettua siihen uskaliaasti myös muutaman muun eteläisemmässä ilmastossa menestyvän kasvin. Uskaltaisikohan kokeilla vaikkapa ruusuorapihlajaa?

Rinteestä tuli yllättävän iso. Koska ennakoitua suurempi maa-ainesmäärä kasattiin ennakoidun kokoiselle pinta-alalle, tuli rinteen reunoista myös jyrkkiä. Yllättävän jyrkkiä. Haastava maasto houkuttelee parkourista innostuineita alkuopetuksen piiriin kuuluvia lapsia, mikä asettaa puutarhahullun suunnitelmat testiin. Miten pärjäävät istutetut kasvit? Entäpä mikä on rinteen alareunaa kaunistavan kivikon kohtalo, ettei vain keltainen lehdistö pääse ilkkumaan Kerttusen maastolle keväällä:

Yltiöpäinen kokeilu kostautui. Rikkaruohot valloittavat multautuneet kivikon kolot. 

Onneksi yrittänyttä ei laiteta.

Kuvassa vihreä lehdistö.

Aiemmat etelärinnettä koskevat postaukseni löydät täältä:

Ylärinteen muutos

Päärynäpuun ensisato

Rinteeseen päätyneet maksaruohopistokkaat (ja näkymä koko rinteestä)