Nukkuminen ja sen vaikeudet ovat vilahdelleet kirjoituksissani aina aikajoin ja viimeisin viuhahdus löytyi suoraan ketutuksen keskeltä, täältä. Vähäisestä huomiostaan huolimatta voisi sanoa, että jos arjen haasteita pitäisi listata voisin vaikka vannoa, etä suurimpien konfliktien jäljet johtavat kaikki samaan osoitteeseen: väsymykseen ja unen puutteeseen.

En tiedä mitä tapahtui, mutta alku kesän jälkeen olemme saaneet heittää hyvästit täysille yöunille, sellaisia ei kerta kaikkiaan enää ole. Ollenkaan.Nukkumisestä on perusoikeuden sijaan tullut arjenluksusta, josta yritetään ottaa irti niin paljon mahdollista, niillä tunneilla, joita on käytettävissä. 

Näin ollen olemme myös heittäneet hyvästit systemaattiselle ”nukutaan kaikki omissa sängyissämme” pingottamiselle. Tätä nykyään meillä nukutaan siellä minne halutaan mennä nukkumaan, olemme nimittäin tässä useiden kuukauden käytännön tutkimuksessa huomanneet, että ne yöunet on paljon rauhallisemmat, jos nukkumapaikan saa valita itse illalla. Useimmiten neiti S valitsee oman sänkynsä ja kömpii sieltä aamuyöstä meidän viereemme, mutta parina iltana viikossa on valinta ehdottomasti isoon sänkyyn.

Sitten ollaan isossa sängyssä kaikki yhdessä.

Tällä taktiikalla me saamme nukkua edes vähän, mutta en voi olla miettimättä ruokimmeko me itse tätä ongelmaa ylläpitämällä epäsäännöllistä systeemiä? Jospa onkin karhunpalvelus mennä siitä mistä aita matalin? Mutta sitten taas, jos se kainallossa kölliminen tekee pienen onnelliseksi, en voisi mitenkään sitä häneltä kieltääkään. Vai voisinko?

Onko muilla kokemusta taaperovaiheen uniongelmista? Mistä niitä voisi lähteä purkamaan? Kaikki apu ja vinkit otetaan ilolla vastaan, sillä nukkuminen; se on oikeasti aika nasta juttu.

väsähtänein terveisin

E, joka muutenkerran viikossa painuu kahdeksalta neidin kanssa yhdessä nukkumaan tasatakseen viikottaista unimäärää, sekös vasta ihanaa onkin!