(Edelliseen osaan pääset suoraan tästä. Ja ensimmäiseen osaan tästä)

Alunperin oli tarkoitus, että mieheni siirrettäisiin jo perjantaina osastolle kotisairaalaamme Etelä-Karjalan keskussairaalaan. Hoitohenkilökunta oli kuitenkin sitä mieltä, että mieheni olisi parempi pitää vielä ainakin viikonlopun yli KYS:ssa jos hänen vointinsa sattuisikin romahtamaan.Voinnin romahtaessa mieheni jouduttaisiin pahimmassa tapauksessa leikkaamaan ja sitä leikkausta ei olisi voitu tehdä Lappeenrannnassa, vaan hänet olisi pitänyt silloin kiidättää lähimpään yliopistolliseen sairaalaan (meidän tapauksessa Helsinkiin). Joten hoitohenkilökunta koki, että mieheni olisi parempi pitää vielä KYS:ssa.

Lauantaina isäni tuli Lappeenrannasta Kuopioon. Äitini olisi tarkoitus lähteä sunnuntaina isäni mukana Lappeenrantaan, koska hänen pitäisi mennä töihin maanantaina. Myös veljeni pitäisi lähteä sunnuntaina takaisin kotiinsa Tampereelle. Lauantai kului vieraillen mieheni ja vastasyntyneen sukulaisvauvan luona. Mieheni vointi koheni kokoajan, hän harjoitteli fysioterapeutin kanssa ja pysystyi kävelemään pieniä matkoja itsenäisestikin. Hän reenasi paljon myös silmiään ja silmät alkoivatkin korjaantua lähemmäs toisiaan.

Olin perjantaina jutellut erään hoitajan kanssa peloistani ja hän ehdotti, että olisin lauantain lääkärikierrolla mukana kuulemassa (ja kyselemässä) mikä mieheni vointi on noin niinkuin ammattilaisten mielestä. Kävimmekin sitten lääkärin kanssa läpi tapahtunutta ja kertasimme riskejä, uusiutumisen todennäköisyyttä ja voinnin heikkenemisen mahdollisuutta…Vaikka tiedon sanotaan lisäävän tuskaa, oli hyvä että kävimme asiat läpi vielä ja sain esitettyä mieltäni painavat kysymykset myös lääkärille.

Mieheni harrasti jääkiekkoa kakkosdivarissa, hänen joukkueellaan oli peli nyt viikonloppuna Kuopion lähettyvillä. Koko joukkue tuli katsomaan miestäni sairaalalle. He tapasivat hissiaulassa, jonne työnsimme mieheni pyörätuolissa. Mieheni ja joukkuekaverit jäivät juttelemaan, meidän muiden lähtiessä lounaalle. Joukkue oli ollut tunnin verran  mieheni luona, kunnes he jatkoivat matkaansa jäähallille. 

Sunnuntaina serkkuni, hänen tyttöystävänsä ja heidän uunituore vauvansa pääsivät kotiutumaan. Serkkuni laittoi viestiä voisinko kiinnittää heidän autoonsa vauvan turvakaukalon telakan. Puin lapsille vaatteet päälle, laitoin heidät rattaisiin ja kipitimme serkkuni autolle. (yritin saada lapset samalla päiväunille, onnistuminen 1/2). Hetken lueskelin ohjekirjaa ja sitten kiinnitin telakan takapenkille. Sitten serkkuni ajoi auton toiselle puolelle sairaalaa parkkihalliin ja me muut menimme kävellen lapsivuodeosastolle. Lähdimme kaikki yhdessä hakemaan vauvan äitineen osastolta ja jatkoimme matkaamme parkkihalliin. Tuntui aivan hullulta, kun ohitimme teho-osaston ovet. Vielä neljä päivää sitten miestäni oltiin hoidettu kyseisellä osastolla ja nyt kuljimme vastasyntyneen, kotiutuvan, sukulaisvauvan kanssa siitä ohi hieman toisenlaisissa tunnelmissa…

Maantaintaiaamu kului rutiininomaisesti. Poikkeuksena se, että nyt meitä oli vain minä ja serkkuni lapsiamme hoitamassa. Aamutoimet kestivät siis hiukan pidempään. Maanantaina aamupäivällä mieheni sai lääkikierroksen aikana tiedon, että hän pääsisi tänään kotiin. Siis kotiin,​ ei kotikunnan sairaalaan vaan ihan omaan kotiin. Mieheni soitti asiasta minulle. Tieto oli meille molemmille yllätys, mutta positiivinen sellainen. Tai no. Mieheni oli asiasta todella innoissaan, minä puolestani olin pelkoni kanssa hieman varuillani.  Olin ajatellut (toivonutkin), että mieheni pääsee vielä seurantaan osastolle Lappeenrannnassa. Ja ajattelin myös, että lukuisat ystävät ja muut, jotka haluaisivat tavata miestäni tulisivat sitten Lappenrannassa sairaalalle häntä tapaamaan. Eikä meille kotiin… koska jostain syystä ihmisten ”ensikohtaaminen” (siis tämän infarkitapauksen jälkeen) tuntui minusta ahdistavalta tuolloin… 

Mieheni oireisto oli kuitenkin lähtenyt korjaantumaan niin hyvin, että lääkärit arvioivat hänen olevan suoraan kotiutumiskuntoinen. Kysyin puhelimessa mieheltäni, että millä hänet kuljetaan kotiin. Hän sanoi, että ei siitä ollut mitään puhetta eli hän lähtisi meidän kyydilla omalla autollamme kotiin. Siinä vaiheessa minä oli että mitä ihmettä? Miehellänihän on vielä huimausta sekä kaksoiskuvat, eikä hän ole edes istunut liikkuvassa ”kulkuvälineessä” muuten kuin muutaman kerran pyörätuolissa. Mieheni hermoistui minulle, kun luuli etten ollut iloinen siitä että hän on pääsemässä kotiin. 

Lähdin sairaalalle, jotta voisin jutella hoitajien kanssa. Tapasinkin mieheni hoitajan käytävässä mieheni huoneenoven edessä. Selitin hänelle kotiinlähtö tilannettamme minun näkökulmastani. Ja kysyin, että pitäisikö minun todellakin ajaa yksin kolme ja puolen tunnin matka (siis ilman pysähdyksiä) kolmikuisen vauvan, taaperon ja toissaviikolla aivoinfarktin saaneen toipilaan kanssa? Kuopuksemme ei myöskään tuolloin viihtynyt autossa, joten kerroin myös hänelle, että matkamme voi kestää monen monta tuntia jo ihan vaan siksi, että joutuisin aina pysähtyvään viihdyttääkseni vauvaa. Mieheni ei siihen tällä hetkellä olisi kykeneväinen. Saati sitten jos matkan varrella tulisi muita ongelmia. Hoitaja kuunteli ja sanoi, että matkan taittaminen kotiin omin neuvoin oli arvioitu mieheni henkilökohtaisen arvion ja puheiden perusteella. Ja hän lisäsi, että on muitakin vaihtoehtoja esimerksi paaritaksi. (Jonka hinta ei ollut todellakaan onneksi kallis siihen nähden, että matkaa kotiimme oli yli 270 kilometriä) Kerroin hoitajalle, että mieheni tuntien hän on niin innoissaan pääsemässä kotiin, että hänen arvionsa omasta voinnistaan on tässä hetkessä hieman vääristynyt…Menimme juttelemaan asiasta myös miheni kanssa. Ja sovimme sitten yhdessä, että mieheni kuljetaan kotiin paaritaksilla ja minä menen autolla serkkuni ja lastemme kanssa. Samalla käynnillä kävimme myös läpi jatkohoitosuunnitelmat ja kuntoutusohjeet ja kaikki muut kotiutumiseen liittyvät asiat. 

Nyt minulle tuli kiire lähteä pakkamaan kaikki kimpsut ja kampsut ja viedä ne autolle. Olin purkanut laukkuistamme tavarat kaappeihin. Ja ulkovaatteille sekä kaikille muille tavaroille oli muodostunut jo omat paikkansa pienessä huoneistossamme. Nyt piti sitten sulloa kaikki tavarat (joista osa oli ostettu tarpeenvaatiessa Kuopiosta ja toiset olimme saaneet aiemmin tuliaisina kotoa) viikonloppulaukkuihimme, jotka olivat eittämättä liian pienet. Matkamme alkuperäinen tarkoitushan oli vain kolmen päivän mittainen sukuloimisreissu ja nyt aikaa oli kulunut kaksi viikkoa. Meillä oli tietysti kämpillä aamupala ja muut ruokatarvikkeet, emmekä olleet ennen tätä päivää tienneet milloin mieheni pääsee kotiutumaan. Joten ruokatavaraa jäi jonkun verran yli. Lähtiessämme huomasimme siivoojan olevan käytävällä ja kerroimme hänelle, että hän saa halutessaan ottaa meiltä ylijääneet ruokatarvikkeet itselleen.

Sitten suuntaisimme autolle, jonne oli matkaa n. 300 mertiä. Lähemmäs emme olleet saaneet autoa, koska asuntomme sijaitsi jyrkässä rinteessä ja sinne ei päässyt autolla. Raahasimme serkkuni kanssa kaikki tavaramme ja lapset autolle. Survoimme matkatavarat, rattaat, esikoisen potkupyörän ja muut tavarat takakonttiin ja hurautimme toiselle puolelle sairaalaa, parkkihalliin. Tarkoituksenamme oli mennä vielä lounaan jälkeen käymään mieheni luona osastolla, mutta hän ilmoittikin että hänet viedään jo alakertaan odottamaan paaritaksia. Paaritaksin oli määrä lähteä hetken päästä.

Olisin halunnut lähteä ajelemaan hieman ennen mieheni lähtöä, jotta voisimme ajaa paaritaksin kanssa samaa matkaa, mutta nyt tulikin kiire kun mieheni oli jo menossa taksille ja me olimme vasta lopettelemassa lounasta. Pitäisi vielä imettää kuopus ja vaihtaa hänelle kuiva vaippa jne.. Hätä ja pelko valtasi taas mieleni.

Mieheni eno soittaa, että he ovat hänen tyttärensä kanssa ajamassa mieheni luokse vierailulle, mutta nyt hän oli kuullutkin, että mieheni pääsee kotiin. Mieheni eno sanoi, että Etelä-Karjalassa sataa lunta, mutta hänellä on nastarenkaat alla. Ja hän sanoi, että kelin pahetessa voimme vaihtaa autoja Varkauden kohdilla, jotta minä, serkkuni ja lapset pääsisimme turvallisesti kotiin asti.

Esikoinen itkee väsymystään, kun pakkaudumme autoon. Hermostun ja karjaisen hänelle, että nyt hiljaa! Samalla sekunnilla kadun tekoani, koska yleensä en todellakaan huuda hänelle. Itseasissa vihaan huutamista ja pyrin välttämään sitä viimeiseen asti, varsinkin lasteni kanssa…vaikka koenkin, että lasten on hyvä nähdä myös aikuisen tunteet. Ja tunteita, niin ”negatiivisia” kuin positiivisia, ei meidän perheessä peitellä. Mutta huutamisesta en pidä. ​Serkkuni startatessa auton, pyydän esikoiselta anteeksi ja sanon, että ”äiti on nyt hermostunut, mutten siulle vaan tälle tilanteelle ja äitin täytyy nyt rauhoittua…Nyt lähdetään ajamaan kotiin”. Esikoinen hyväksyy anteeksipyyntöni ja vaikuttaa tyytyväiseltä, koska hän oli monesti kuluneiden viikkojen aikana ilmaissut halustaan päästä takaisin kotiin. 

Viestittelemme mieheni kanssa. Paaritaksin oli määrä lähteä tasalta, mutta kello on jo kymmentä yli. Nyt selviääkin, että taksi lähtee tuntia myöhemmin kuin mieheni oli luullut. Saamme siis etumatkaa. 

Molemmat lapset nukkuvat autossa levollisesti. Minä juttelen serkkuni kanssa ja laitan samalla sukulaisille ja ystäville viestiä. Monet viestini saaneista ihmettelevät sitä, kun mieheni pääseekin suoraan kotiin. Osa sanoo, että tulevat sitten kylään kunhan kotiudumme. Soitan äitini kanssa, hän lähtee töistä ja laittaa kotimme (jossa ei ole nyt kukaan ollut kahteen viikkoon) kuntoon ja tekee ruuankin valmiiksi. Matkamme taittuu ihan kivasti, kunnes joudumme pysähtymään kuopuksen hermostuessa. Pysähdymme syömään Mikkelissä huoltoasemalle. Tässä vaiheessa mieheni on tulossa taksissa ainakin tunnin meidän jälessä. Ajattelen, että nyt ruokatauon jälkeen kuopuskin jaksaa taas matkustaa autossa, mutta kissan viikset. Joudumme pysähtymään monen monta kertaa. Imetän, vaihdan vaippaa ja teen kaikkeni, jotta kuopus olisi tyytyväinen. Mutta ei, hän vaan huutaa kurkkusuorana. Vähän ennen kuin meidän tulisi kääntyä toiselle tielle, yritämme etsiä pysähtymispaikkaa, jotta voisin vielä rauhoitella kuopusta. Pysähtymispaikkaa ei löydy ja hätäpäissäni (tilanteesta) pyydän serkkuani jatkamaan suoraan risteyksen kohdalta, josta meidän olisi määrä kääntyä vasempaan. Jatkamme suoraan ja tie vaihtuukin sorapohjaiseksi ”pikkutieksi”,  ajamme sitä pitkin useita kilometrejä ennenkuin löytyy sopiva kohta pysähtyä. Nostan kuopuksen syliin ja yritän imettää, mutta hän ei ole tähänkään asiaan tyytyväinen. Sitten keksin laittaa takapenkin kattovalon päälle ja kas vaan kuopus hiljenee. (Lokakuun lopussa iltapäivällä oli jo pimeää) 

Loppujen lopuksi olemme, serkkuni ja lasten kanssa, perillä kotona viiden tunnin päästä lähdöstämme (3,5h arvioitu ajoaika). Mieheni oli kotona kymmenen minuuttia ennen meitä, vaikka lähti liikkeelle tunnin meidän jälkeen ja paaritaksi oli kierrellyt ja pysähdellyt viemässä muita potilaita koteihinsa.

Mieheni sanoi, että ei hän ei olisi voinut istua henkilöautossa tuota matkaa, koska makuuasennossa matkaaminenkin oli saanut hänet voimaan pahoin…

Päällimmäisenä näistä päivistä mielessäni on se, miten mieheni kotiutuminen tuli todellisena yllätyksenä minulle. Olin jo tuossa vaiheessa varmaankin niin tottunut siihen, ettei mitään voinut ennalta arvata. Joten en ollut kyennyt ajatelemaankaan, että mieheni edes voisi päästä kotiin. Vaan koin, että on vain  elettävä siinä hetkessä missä ollaan ja otettava vastaan se tulee… ilman että miettii ja ajattelee jo seuraa hetkeä, koska kukaanhan ei voi tietää mitä elämässä seuraavaksi tulee tapahtumaan…

Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, tämän  koko keissin ja sairaalassaoloajan läpikäyminen on rankkaa. On raastavaa palauttaa tuolta ajalta kaikki tunnemuistot takaisin mieleen. Palatessani tuohon aikaan ja miettiessäni tapahtumia, tuntuu kuin eläisin uudelleen sitä hetkeä…Mutta sitten kun saan käytyä tapahtumat läpi päässäni ja kirjoitettuani ne tähän ylös, tuntuu ikäänkuin osa tuon ajan tuskasta (ja tämänkin päivän tuskasta) haihtuisi pois…

Tähän päättyy nämä osat ja seuraavaksi kirjoitan sitten kotiinpalusta ja ajasta sairaalajakson jälkeen…

(Jos et ole vielä lukenut aivoinfarktitarinaamme lainkaan, suosittelen lukemaan sen alusta alkaen tästä. Edelliseen osaan pääset puolestaan tästä.)

Ensimmäisen kerran lähdin yksin (ilman lapsia) tapaamaan miestäni. Hänet oltiin nyt siirretty neurologian osastolle. Minun täytyi etsiä uusi reitti mieheni luokse sokkeloisessa sairaalassa. Viidennessä kerroksessa katselin ympärilleni, missään ei näkynyt ristin sielua. Huomasin kyltin hisseiltä katsottuna vasemmalla puolen. Menin peremmälle osastolle saakka ja se olikin neurologian poliklinikka. Sain opastuksen lähteä hisseiltä juuri vastakkaiseen suuntaan mihin olin äsken mennyt. Kävelin pitkää tyhjää käytävää pitkin ja pongasin sitten oikealla puolella käytävää neurologian osaston oven. Mieheni huone sijaitsi heti osastolle astuessa vasemmalla puolella käytävää. Tässä huoneessa oli kuusi potilaspaikkaa ja mieheni oli ensimmäisellä paikalla, tänään huoneessa oli myös muutama muu potilas.

Kun pääsin mieheni luokse hän näytti niiin onnelliselta. Hän oli suorastaan euforisessa tilassa ja hehkutti, sitä kuinka hän oli voittanut taistelun ja saanut ”toisen” elämän. Minä puolestani olin aivan paniikissa. En pitänyt lainkaan ajatuksesta, että mieheni kanssa samassa tilassa ei jatkuvasti ole joku ammattilainen ”vahtimassa” häntä. Mieheni elintoimintoja seurattiin kuintenkin edelleen, mutta ”kevennetysti” mukana kuljetettavien  laitteiden avulla. Pelko sisälläni oli niin valtava, että mieheni vitsailut siitä, että hän vetää sellaisen jätti hampurilaispitsakebab-annoksen ja juo pari bilsneriä kunhan pääsee kotiin, sai ihokarvani pystyyn ja en halunnut, että moisilla asioilla edes vitsaillaan. 

Hoitaja tuli huoneeseen. Ensimmäiset sanat, jotka hän sanoi miehelleni olivat ”nyt taitaa sitten olla aika laittaa elintavat kondikseen”. Olimme mieheni kanssa molemmat silmät pyöreinä että: ”mitä!?”. Hoitaja ei tainut olla perehtynyt mieheni epikriisiin vaan oletti, että mieheni aivoinfarktin saamisen syinä olisivat olleet huonot elintavat kuten tupakointi, epäterveellinen ruokavalio, vähäinen liikunta jne…Mieheni kertoi hoitajalle taustojaan ja tarinansa, hoitaja kuunteli järkyttyneenä. Hän vaikutti olevansa pahoillaan, kun oli heittänyt ennakkoluuloisesti aikaisemman kommenttinsa. Muutenkin oli huomattavasissa, että neurologian osastolla oltiin ihmeissään mieheni tarinasta ja siitä kuinka terve, hyväkuntoinen jääkiekkoileva palomies voi saada infarktin niin nuorena?

​Torstaina siskoni lähti takaisin kotiinsa töidensä pariin. Minulla oli edelleen serkkuni, äitini ja veljeni kanssani hoitamassa lapsia. 

Neurologian osastolla ei onneksi ollut mitään tiettyjä vierailuaikoja, vaan vierailla sai  klo. 10-20 välisenä aikana milloin halusi. Se helpotti kummasti minun ja lasten elämää, kun ei enää täytynyt olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan vaan sai mennä enemmän lasten ehdoilla. Nyt saimme vierailla siis myös useammin (kuin sen kaksi kertaa päivässä) mieheni luona. Esikoiselle teki hyvää, kun hän vihdoin pääsi kunnolla isänsä syliin. Aluksi hän kuintenkin arkaili mennä isänsä syliin, koska miehelläni pidettiin edelleen esim. kanyylit kiinni molemmissa kämmenselissä ja muutenkin piuhoja oli edelleen ympäri mieheni kehoa. Oli myös hyvä juttu, että  nyt pystyimme menemään vaunuilla ihan huoneeseen asti. Vaunut sai ”parkkiin” mieheni sängyn päätyyn, jossa oli hyvin tilaa.

Päivät kuluivat ja miestäni kuljetettiin ympäri sairaalaa erinäisissä testeissä. Häneltä otettiin myös todella paljon verikokeita. Nyt yritetttiin selvittää mikä ihme on aiheuttanut täysin terveelle, hyväkuntoiselle, itsestään huoltapitävälle 26-vuotiaalle miehelle pikkuaivoinfarktin ja kallonpohjavaltimon tukoksen. Syytä ei löytynyt mistään. Oli vain arvailuja onko kyse mahdollisesti jostain rakenteellisesta poikkeavuudesta? Onko joku isku aiheuttanut tämän? (Suuria iskuja mieheni ei ollut esim. Jääkiekkoharrastuksen parissa nyt pitkään aikaan saanut) Olisiko edeltäneiden viikkojen lukuisat sulkellukset  (jopa 40 metriin) painevaihteluineen laukaisseet tämän? Vai mikä?

Vierailimme mieheni luona aamusta iltaan välillä yhdessä ja toisinaan jokainen yksitellen. Näin ollen miehelläni ei käynyt aika pitkäksi sairaalassa pötkötellessä. Meidän ollessa muualla, hän kuunteli kuulokkeillaan paljon äänikirjoja puhelimeen ladatun sovelluksen kautta ja katseli Netflixistä sarjoja sen verran kun pystyi. Sain olla mieheni kanssa paljon myös kaksin (välillä kuopus nukkui vaunuissa vieressä). Mieheni vointi alkoi pikkuhiljaa kohenemaan. Hän pääsi avustettuna suihkuun, sai syödä ja juoda normaalisti. Hän teki harjoitteita silmillään ja oli välillä hetkiä ilman silmälappua. Kaksoiskuvat eli silmien karkaaminen ulkonurkkiin oli kuintenkin edelleen voimakasta, huimaus oli vähentynyt.

Torstai-illalla serkkuni ja hänen raskaana oleva tyttöystävänsä tulivat sairaalalle. Synnytys käynnistettiin. Pejantain puolella aamuyöstä syntyi terve tyttövauva, serkkuni esikoinen (lastemme ensimmäinen pikkuserkku). Perjantaiaamulla heidät siirreetiin synnytysosaltolta lapsivuodeosastolle, kerrosta ylemmäs missä miestäni hoidettiin neurologian osastolla. Hauska sattuma.

Perjantaina mieheni eno tuli sairaalalle. Hän oli ollut flunssassa, eikä ollut tätä aiemmin päässyt tulemaan (eikä tehohoito-osastolle saakkaan flunssaisena tulla). Enon läsnäolo oli erittäin tärkeää miehelleni.

Iltapäivästä serkkuni laittoi viestiä , että haluaisimmeko tulla katsomaan vauvaa. Kysyimme hoitajilta luvan saisiko mieheni lähteä kanssamme. Hän sai luvan ja työnsimme hänet pyörätuolissa katsomaan vauvaa. Siellä me sitten olimme suurella joukolla (tuoreet vanhemmat, tuore isoäiti, kaksi tuoretta tätiä, veljeni, äitini, tuoreet pikkuserkut, minä, mieheni ja mieheni eno) ihastelemassa uusinta tulokasta. Hän oli niin valtavan ihana ja pieni. Kuopuksemme näytti ihan jättivauvalta vastasyntyneen pikkuserkkunsa rinnalla, vaikkei hänkään ollut kuin vasta juuri täyttänyt kolme kuukautta…

Lähdimme pois ”vauvakuplasta” ja palasimme mieheni osastolle. Juttelimme pitkään mieheni ja hänen enonsa kanssa kolmistaan. Kerroin mieheni enolle kuinka pelkään edelleen todella paljon, enkä saa pelkoa millään ”pois itsestäni”. Eno lohdutti ja sanoi, ettei se pelko ehkä ikinä poistukkaan, mutta laimenee ajan myötä. Nuo sanat olivat erittäin lohdullisia tuossa hetkessä ja edelleen ajattelen sen olevan juuri noin…

Mieheni oli sattumalta tuona päivänä ainoana potilaana kuuden hengen huoneessa. Eno jäikin ”hieman” yliajaksi mieheni luokse vierailulle ja hän lähti vasta puolenyön maissa ajelemaan takaisin kotiinsa Etelä-Karjalaan…(vierailuaika päättyi siis klo: 20)

Menettämisen pelko oli niin syvällä minussa, että siinä hetkessä tuntui niin omituiselta kun muut ”juhlivat” että mieheni oli nyt selvinnyt. Minä en uskaltanut vielä luottaa siihen, että kaikki on hyvin. Pelkäsin edelleen aivan valtavasti sitä, että mieheni tila romahtaa ja toipuminen ei jatkuisikaan odotetulla tavalla. Huomasin myös, että miestäni harmitti etten osannut iloita hänen kanssaan ja keskustelimmekin tästä. Pyysin häntä antamaan minulle aikaa, koska vielä en mitenkään kyennyt ”juhlimaan voittoa” enkä olemaan normaali oma itseni…

​Nyt kun kirjoitin tätä tekstiä, huomasin että muistan tästä ajasta jostain syystä vielä vähemmän kuin ajasta jolloin mieheni oli teho-osastolla. Jouduin kyselemään läheisiltäni nyt todella paljon, että mitä tapahtui milloinkin… kuka oli paikalla ja kuka oli jo lähtenyt kotiin…kummallista, koska ajattelin, että muistaisin piinaavan kriittisen ajan kaikkein huonoiten…