Lapsettomuuden laimeasta draaman kaaresta kelpaavat julkisiksi tarinoiksi vain yhdenlaiset

Luen junassa loppuun Ayòbámi Adébáyòn kirjan Älä mene pois. Hieman loikkien, hyppien, turhautuen. (Mutta opettelen kovasti lopettamaan kesken kirjat jotka eivät vie mukanaan.) Pureskelen ajatuksia.

Kirjaa on kommentoitu kehuvin sanoin. Kuinka se pitää otteessaan, kuinka häikäisevä tai vetävä tai kuuma se on. Jopa Dystopia kuningatar Margareta Atwood on sanonut niin. Mutta minulle se on jälleen yksi lapsettomuustarina joka ei oikeastaan ollut lapsettomuustarina.

Tai olihan se. Tietysti se oli. Nuori nigerialaispariskunta ei saanut kiihkeästi toivomaansa lasta ja lopulta anoppi talutti talouteen toisen vaimon. Ensimmäisen vaimon asema pysyy, mutta toinen nainen häilyy koko ajan sivussa luvaten tuoda sukuun lapsia. Rakkaus alkaa säröillä.

(Seuraa paljastuksia kirjasta.) Alussa lapsettomuus ja kahden ihmisen rakkauden väliin tungettu toinen vaimo ajaa naisen hulluuden partaalle. Hän kiipeää vuorelle, pitää vuohta sylissään kuin lasta ja väittää lääkärille, että on nyt raskaana ja tuntenut potkut vatsassaan. Vielä silloinkin kun hän on ollut yli vuoden raskaana ja kantanut kalebassia mekkonsa alla. (Kas, siinä yksi pelastusrengas, tarina jota kertoa itselle selviytyäkseen.) Lopulta nainen tulee oikeasti raskaaksi. Tietenkin.

Tapahtuu myös paljon kummallista dramaattista ja henkilöistä paljastuu ennalta odottamattomia piirteitä. Työnnetään ihmisiä portaista, valehdellaan ja petetään. Poliittinen tilanne kuohuu ja perhe, jonka läsnäolo on jopa tukahduttavaa näin eri kulttuurista käsin, tunkee mielipiteensä joka paikkaan. Lapsia menetetään, mutta lukijana ei ehdi surra, sillä uusi on jo tuloillaan.

Olen hakenut kirjasta jotakin mihin samaistua, jotakin mistä tarttua kiinni, mutta teos on kääntynyt muuksi kuin mitä odotin. Sehän ei ole kirjan syy, että lapsettomuus ilman ilmiselvää ratkaisua ole tyydyttävä tarina.

Lapsettomuuden representaatioita on niin vähän

Bridgerton. Sarja antaa ymmärtää, että nuori, komea ja rikas kaveri ei voi saada lapsia. Pari menee silti naimisiin. Vau. Onko tällä tarinalla todellakin tällainen näkökulma. Lapsettomuusaihe ja vieä miehen näkökulmasta. Sitten selviää, että mies ei voi saada lapsia koska on vihassaan uhannut näin isälleen. Nainen loukkaantuu verisesti. Veriset ovat myös hänen alushousunsa, kun hän joutuu pettymyksekseen ensimmäisen siemensyöksyn sisälleen saatuaan huomaamaan ettei heti kerralla onnistanut. No, onneksi sovitaan ja sitten pian, ehkä jo seuraavien kuukautisten alkamisajankohtaan onni on kääntynyt ja syntyy täydellinen baby boy.

Hart of Dixie. Olen unohtanut vuosien takaisin tuijotussarjani, Sydänmailla, jossa lyhyisiin shortseihin pukeutunut vahvasti meikattu kaupunkilaislääkäri kiputtelee korkeissa koroissaan pitkin Bluebellin maalaiskylää ja vaivaannuttavilla yrityksillään kuulua joukkoon lopulta saavuttaa paikkansa yhteisössä. Katson kolmannen ja neljännen kauden putkeen viitaten kintaalla sille, että kaikki naimakelpoiset kyläläiset ovat olleet keskenään seurustelusuhteissa ja nautin siitä, että asiat saadaan aina ratkaistua. Sarjan loppuvaiheessa alkaa vauvavatsoja näkyä joka toisessa jaksossa. Paikalle ilmestyy kylän vanhemman lääkärin entinen heila vatsa pystyssä ja selviää, että yhden yön juttuhan se siellä kasvaa minimekon alla. Sitten kylän alpakoita omistava nuoripari hakeutuu lapsettomuuden takia lääkärin paikeille. He päättävät jatkaa yrittämistä ja seksin kellottamista vaikka hormoonipistoksista nainen räyhääkin pitkin katuja ja kuljettaa vaunuissaan pientä vuohta (jaa, mistä tämä vuohi taas ilmestyi). Lopulta huomaan, että yhdessä jaksossa nainen vain on raskaana. Sarjan luonteeseen kuuluu, että jokaisessa jaksossa on ongelma josta selvitään. Juurihan sanoin, että pidän ongelman selviämisestä. Ja sitten kylän nuorempi lääkäri, korkkarinainen, huomaakin yllättäen olevansa raskaan aivan odottamatta. Hups.

Minä viihdyin molempien sarjojen parissa, annan seuraavan jakson rullautuu toisen päälle ja siirrän nukkumaannmenoaikaa. Odotan Gossip girl meets pukudraama Bridgertonin jatkoa jo ja Hart of Dixien vuoksi hankin ”salaa” uuden suoratoistonpalvelun josta muistin kertoa vasta kun viimeinen jakso oli katsottu.

Mutta vaikka ne ovat viihdettä, vaikka odottaa väärinkäsitysten jälkeen rakkaudentunnustuksia ja kylän juhlia, tahtoisi joskus nähdä, kuulla ja lukea lapsettomuustarinasta jonka draamankaaren päässä ei aina ole rikkauksilla täytetty kehto. Kaikki onnistuu, odotus palkintaan ja sairaalassa itketään. Ja kaikki on hyvin. Piste. Lapsettomuuden ainoa selviämismuoto on lapsi.

Voihan olla että katson vääriä ohjelmia ja valikoin vain viihteeni väärin

Vai valikoinko?

Adébáyòn kirjassa on miehen lapsettomuustarina, mutta se jää sivuun. Siitä kerrotaan yhdessä kappaleessa kirjan loppupuolella, mutta siinä vaiheessa ongelma on jo selätetty. Lapsi on jo saatu ja nyt painitaan toisenlaisten ongelmien kanssa.

Ainoa jollakin tapaa lapsettomalle lohduttava ja jollakin tapaa samaistuttava tarina tähän mennessä on Virgin River jonka päähenkilö on saanut lapsen, muistaakseni hoitojen myötä, mutta elävää lasta nainen ei koskaan saa käsiinsä. Se koettelee koko liittoa. Ja asiaa käsitellään niin, että päähenkilö käy asiaa läpi, pyrkii elämään sen kanssa. Se ei tapahdu yhdessä jaksossa eikä täysin ole ratkennut vielä toisenkaan kauden lopussa. Koska se on asia jota ei vain ruksita To do -listalta. Ja silti ihmiselle voi tapahtua kaikenlaista, tuon yhden suuren möykyn ei tarvitse kuitenkaan olla kaikki elämässä vaikka se määrittääkin yksilön elämää ja suuntaa. Voi hyvinkin olla, että jossakin tulevassa kaudessa onnellisen lopun ratkaisu on lapsi. En yllättyisi.

Ovathan raskaudet dramaattisia, yllättäviä, hätkähdyttäviä ja ihmeellisiä. On tarinoita jotka loppuvat niin, että kaikesta selvitään saamalla (terve) lapsi. Toivoisin kaikkien tarinoiden päättyvän niin.

Tahaton lapsettomuus on kriisi jonka draaman kaarta hakiessa täytyy nähdä se paljon laajemmassa mittakaavassa kuin yhden jakson tai tuotantokauden mittaisena.