Ajatus Ateneumiin, Louvreen tai National Galleryyn menemisestä on ihana: astua koristeelliseen, vanhaan rakennukseen, jonka hämärissä huoneissa on hiljaisia taideaarteita, jotka koskettavat sielua, salaperäisellä tavalla. Taidehistoriallisissa museoissa vieraillaan, jotta nähtäisiin historiaan ja historian yli, ihmisyyden ytimeen, todellisuuteen ja siihen, mikä on todellisuudelta kätkössä.
– Silvia Hosseini, Pölyn ylistys
Ostettuani museokortin, vierailuista on tullut vapautuneempia. Voin kävellä milloin vain, arki-iltana töiden jälkeen Taidehalliin, kun minulla on tunti aikaa ennen treenejä. Museokortti on antanut vapauden olla miettimättä sitä saanko rahalleni vastinetta. Saanko tarpeeksi. Jos haluan nähdä Ateneumista vain yhden osan, tai jos oikeastaan tahdon mantelicroissantin alakerran bistrosta ja siinä samalla voin katsastaa uuden näyttelyn, se onnistuu ilman pakkoa saada ”täyttä” kokemusta. Minua ei harmita jos en pidä jostakin ja toisaalta saatan löytää jotakin josta pidän.
Jo useampi vuosi sitten kuljeskelin Dublinin taidemuseossa, matkaseuralaiseni toivoi tätä kohdetta. Olihan hän itsekin taiteilija monella tapaa. Minä halusin syödä Guinnespieta pubissa, hipistellä paikallisia tuotteita ja kuulla irlantia, mutta sopiva määrä nähtävyyksiä sopi kyllä. Tapasin ensimmäisen kerran Picasson teoksen ja ajattelin; ”Mitä helvettiä. Miten kamala teos.”
Sen sijaan että matkaseuralaiseni olisi loukkaantunut, etten ymmärrä taidetta ja että samalla moittisin häntä taiteen nauttijana, hän nauroi vedet silmissä vielä monet kerrat jälkeenpäin sydämeni purkaukselle. Oli vapauttavaa sanoa ääneen, että jokin oli mielestäni kamalaa. Kun museoon ei lähde tunteella ”minun täytyy ymmärtää”, voi pikemminkin löytää jotakin joka hämmentävästi tuntuu sisällä, palata jonkin teoksen ääreen uudelleen selvittämään mitä tämä teos kertoo minusta, koska se kiehtoo.
”En jaksa enää niitä kirkkoja, ovat kaikki samanlaisia.”
Jos Italiaan lähtee (muistatteko sen ajan kun käytiin vielä Italiassa) opaskirja käteen liimattuna ja olettaa, että mitä enemmän rasteja, sitä sivistyneempi ja saaneempi olen, ei ole ihme, että saattaa kokea jo puoli tuntia museoon saapumisen jälkeen ”museum fatiquen” eli museoväsymyksen. Mutta on jaksettava koska ei voi myöntää ettei ymmärrä tai jaksa kiinnostua. Sitten kun mikään ei tunnu enää missään, päätyy ulkopuoliseksi jostakin ylevästä ja on helpompaa kritisoida kaikkea.
Museoiden tehtävä on moninainen. Tallettaa historiaamme, myös ajankuvaa ja kileskinkertaisuutta, luoda kokemuksia, antaa mahdollisuuden tunteille ja tuoda teos esille itsenään hiljaisessa tilassa. Oma suosikkini on jo mainitsemani Taidehalli. Sen tila on kiehtovan karu, se on pienenhkö ja jokainen näyttely hallitilassa ottaa paikkansa eri tavoin. Pian loppuva Patricia Piccinin taidenäyttely sai aikaan sekä epämukavuuden että kiehtovuuden tunteita. Naama nyrpistyy, tuntuu että näkee jotakin liian intiimiä ja vähän kuvottavaa, samalla jotakin hellyyttävää ja kiinnostavaa. Taidehalli järjestää näyttelyiden yhteyteen myös kirjoittamisen kursseja jotka samalla avaavat näyttelyä, mutta kannustavat silti kokemaan niitä tuntemuksia mitä niistä syntyy.
Museot ovat myös rauhoittumisen paikkoja, paitsi jos on Helene Schjerfbeckin näyttelyn viimeiset viikonloput. Ja museokaupoista saa ihania lahjoja, näihin pitäisi päästä ihan ilman lippuakin jos visiitti ei innosta muuten.
Nahistuneita retiisejä ja mielen museoita – kirjallisia museosuosituksia
Kansallismuseo. Silvia Hosseinin esseekokoelmassa Pölyn ylistys nimikkoessee kyseenalaistaa pölyttömien museoiden pölyisyyden kunnes kiepauttaa humoristisella ja osuvalla kielellään lukijan pohtimaan sitä miksi museoita on olemassa. Miksi tuijottelemme nahistuneita retikoita ja tärkeiden miesten kalvakoita vaimoja, miksi tunnemme museoväsymystä ja puolen tunnin jälkeen kun olemme tuijottaneet itseään toistavia näyttelyitä. Koska ihmiskunnan historiaa on myös keskinkertaisuuden ja työn historia. Esseekokoelma sisältää monta ajankohtaista ja helposti samaistuttavaa aihetta vaikkei osaisi muotoilla ajatuksiaan yhtä osuvasti kuin Hosseini.
Taidemuseo. (Voisi olla myös luonnontieteellinen museo.) Jenni Kokanderin Sukupuuttoon kuolleiden planeetalla ihaillaan Ljubovia, rakasta, mammuttinpoikasta jonka fossiili kaivettiin Siperia roudasta. Kirjailijan omasta muistosta ja kiinnostuksesta mammutteihin on syntynyt episodikirja jonka henkilöt nivoutuvat toisiinsa. Kikkailematon teos jonka henkilöhahmot ovat niin tavallisia, ärsyttäviä ja rakastettavia.
Biologinen museo. Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraamassa tapahtumat alkavat ja palaavat ajoittain biologiseen museoon. Kieli on kaunista ja älykästä. Toisinaan jopa rajalla onko se liian älykästä (minulle). Hakkarainen taitaa estetiikan taidon. Tarina kulkee ja avautuu, sisintä tarkastellaan kuin dioraamaa; kolmiulotteista asetelmaa, tilannetta. Mitä tapahtui ennen, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Mitä hetkeä eletään nyt?
Puiden lehtien värjäytyessä oransseiksi, punaisiksi, ruskeiksi, alkavat lähes huomaamatta houkuttaa rikosmysteerit sateisilla Tukholman kaduilla, mystiset kartanot salasiipineen, ullakkoineen sekä kauhun ja romantiikan kietomat goottitarinat. Onkin harvinaisempaa, että olen tänä syksynä käännellyt sivuja nostalgian tunteissa ja toisaalta ajatellut etten ole aikoihin ollut niin kiinni tämän päivän puheenaiheissa ja ilmiöissä kuin hetkeen.
Olen lukenut sarjakuvia!
Meillä(kin) lapsuudessa kirjahyllyjä täyttivät kirjakerhon kuukauden teokset sekä kelta- ja punaselkäiset Aku Ankka -kansiot. Akkareita luettiin vessassa, kun veli hakkasi ovea ja reisiin painautuivat punaiset läiskät painavan kansion kannattelusta. Postiluukkuun keskiviikkoisin tipahtanut lehti piti aloittaa jo eteisessä kuoriutuessaan ulkovaatteista. Yritimme myös kantaa akkarit ruokapöytään, mutta siitä seurasi usein älähdyksiä. Ei kuulemma se, että yksi mutta kun kolme eikä pöytään mahtunut mitään muuta. Varsinkaan keskustelua siitä kuinka koulupäivä sujui (en koskaan osannut tarjota vastausta ”mitä opit koulussa tänään?”-kysymykseen, kaikki vain *puff*autuivat mielestä).
Mutta kun äiti kysyi mistä tiesin, että teddykarhu sai nimensä Yhdysvaltain presidentti Theodore Rooseveltilta, kerroin että Aku Ankasta. Indiana Hopo taas opetti, että Rex tarkoittaa latinaksi kuningasta (tästä tiedosta oli iloa lukiessani Johanna Sinisalon Sankareita). ”Soita kuningassointu”, hän ratkoi arvoitusta ja ampui lakukuulan pyssystään.
Kattivaaran margariinitehdas potki Akun kerta toisensa jälkeen kiillottamaan kitupiikin homeisia mynttejä, isi näytti liiskaantuneen Mikki Hiiren elefantin jalan alla (en ole koskaan pitänyt tuosta näsäviisaasta hiirestä) ja D.U.C.K. -merkinnän setelitukossa. Nauroin silmät kyynelissä Don Rosan tarinalle, jossa Akun lautasen kautta Vesuviukselle teleportattu alaruumis ravasi ympäri Millan mökkiä.
Ja kaikki tietävät mitä tarkoittaa jos joku on yksi Hannu Hanhi tai vähän sellainen Pelle Peloton.
Ajaton, ajankohtainen
Sarjakuvissa on jotakin lapsellista ja näennäistä helppoutta. Mutta ne pystyvät tiiviisti kertomaan hyvinkin syviä ja ytimekkäitä tarinoita, tarttumaan ajankohtaiseen, opettamaan, naurattamaan ja tiivistämään. Viivi ja Wagner kuvasi kolmella ruudulla parisuhdearkea, vaikka oikeastaan vain niistä keskimmäisessä tapahtui.
Sarjakuva ei ole vain lasten ja nuorten viihdettä. Kiireiselle ”en ehdi lukemaan kokonaista kirjaa” aikuislukijalle suosittelen äänikirjojen lisäksi sarjakuvia. Yhden sarjakuvaromaanin lukee halutessaan hetkessä, vaikka toisinaan on hyvä pysähtyä tarkastelemaan, eikä antaa silmien juosta ruutujen yli. Kuinka takaumat ovat erisävyisiä, kuinka hahmot nojautuvat ruutujen yli tai mitä yksityiskohtaista taustalla tapahtuu. Sarjakuva voi lepuuttaa mieltä tai triggeröidä sitä!
Vihan ja inhon Internet
Sarjakuvasuosituksia syksyyn
Vihan ja inhon Internet (Nieminen & Vehkoo, Kosmos 2017) pureutuu naisten kokemaan vihapuheeseen netissä. Huoraamisesta on tullut arkipäivää, samoin uhkailusta ja joukkohyökkäyksistä. Kirjasta käy ilmi myös kuinka vihapuhe on toisinaan joukon voimaa jotakin yleistä kohtaan, uhri valitaan esimerkiksi aatteen vuoksi, ei niinkään henkilökohtaisuuksien vuoksi. Internetviha on ilmiö johon poliisinkin on haastavaa tarttua. Mutta kuinka vaikeaa on olla ottamatta henkilökohtaisesti ja mitä pitää sietää. Miltä tuntuu kun netti räjähtää yhden postauksen vuoksi tai joku tuntematon uhkaa sen vuoksi, että teet työtäsi. Kirja on muuten valtavan kokoinen, ei mikään mukava pieni bussimatkalle reppuun otettava kirja. Mutta erittäin ajankohtainen ja tiivis katsaus nettivihaan niin että raivostuttaa.
Pumpkinheads – Viimeinen ilta
Pumpkinheads (Hicks & Rowell, Karisto 2020) Viimeinen ilta sarjakuvasta tulee mieleen W.i.t.c.h. -sarjakuvat joita lainasin kymmenen vuotta nuoremmalta serkultani ja mietin ”saanko lukea näitä tämän ikäisenä”. Muistelen olleeni lukiossa. Piirrosjäljessä on jotakin samaa, samoin huumorissa joissa hahmojen tunteet ovat riemukkaan ilmiselviä. Sarjakuvan kieli viihdyttää, kun kiskaisusta lähtee ääni ”kisk” tai sieppauksesta ”siep”. Pumpkinheads kaveruksista Deja ja Josie jotka päättävät viettää viimeisen iltansa kurpitsafarmilla ikimuistoisesti. Deja, kauniin rehevä ja rento herkuttelija, kannustaa Josieta viimeinkin puhumaan toffeekitskan tytölle jota tämä on tuijotellut vuosi toisensa perään. Sarjakuva sopii syksyyn kurpitsateemallaan ja ilahduttaa kuin romanttinen komedia iloisuudellaan.
Minä, Mikko ja Annikki (Tiitu Takalo, Suuri kurpitsa 2014) ei ole kolmiodraama vaan Tampereen puutalokortteli Annikkiin sijoittuva omaelämänkerrallinen rakkaustarina sekä remonttiäiväkirja. Aiheuttaa halua matkustaa Tampereelle kylästelemään Annikille, aiheuttaa nyökyttelyä puutalon rakastajilla ja on informatiivinen kaupunginhistoriaa kunnioitaen. Tiitu Takalon sarjakuvaromaanissa on ihastuttavaa itseironiaa kuinka piirtäjä näkee itsensä tuskastelemassa, tanssimassa tai ihastumassa. Kirja on voittanut Finlandia. Takalon Memento mori on ollut tämän vuoden puhuttuja sarjakuvia joissa Takalo kertoo tarinansa sairastuessaan aivoverenvuotoon alle 40-vuotiaana.
Ulla Donnerin Spleenish on olotila!
Ulla Donnerin Spleenish on olotila jossa pitäisi tehdä kaikkea, olla kaikkea, mutta oikeasti tahtoisi vain syödä jäähtynyttä spagettia ja olla yrittämättä niin kovasti. Kirjan piirtojäljestä tulee mieleen Maikki Harjanteen Minttu -kirjat joita luin lapsena. (Nostalgia se siellä vain havisuttaa vaahteroista lehtiä.) Joskin kirjan punainen väri ei henkilökohtaisesti miellyttänyt silmää. Mutta jotakin samaistuttavaa ja iskevää tarinassa on. Tämän vuoden Sarjakuva-Finlandia meni Donnerin Sontaa -sarjakuvalle joka on myös Spleenishin tavoin hyvin aikaansa tarttuva, kertoen mainosmaailmasta.
Anne Frankin päiväkirja (Tammi 2019). Tuttu tarina jonka kaikki jotenkuten tietävät, mutta eivät ole saaneet luettua. Sarjakuvaversio on ihana, piirtojälki miellyttävä, välillä purskahtaa nauruun vaikka itse tarina ei kokonaisuudessaan mikään huvittava tarina olekaan. Annehan oli tavallinen teinityttö jonka täytyi asua piilossa, mutta joka pyrki päiväkirjansa avulla pysymään omana itsenään. Tämän sai viime jouluna lahjaksi kummityttöni ja aivan suvereenisti luin sarjakuvan ennen paketointia, olen oppinut kotoa etteivät kirjat ja leffat siitä kulu vaan rahalle tulee jopa enemmän vastinetta.
Liv Strömqvistin Kielletty hedelmä kertoo siitä mitä tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Mikä se oikein on ja miksi se kiinnostaa sekä kauhistuttaa esimerkiksi..no, miehiä. Miksi se pitäisi pitää piilossa ja mitä mystiikkaa siihen liittyy. Ja kuka mystiikan on rakentanut. Kattava katsaus joka huumorin avulla esittää vakavia mielipiteitä ja näkökulmia.
Lukemistaan odottavat:
Frank Millerin Sin City
Riikka Ruottisen Keskenmenosaappaat
Johanna Rojolan Suffragettien city josta voi lukea jo vaikkapa tästä postauksesta. Tämä on minulla vielä kesken, mutta napakkaa kritiikkiä yhteiskunnastamme jossa kaikkien tulisi katsoa feministin silmin toisiamme. Kirja on kokoelma usean ruotsalaisen sarjakuvapiirtäjän kantaaottavista, humoristisista ja osuvista tarinoista.
**
Ps. Tiesittekö, Tove Janssonkin teki vuosia kattavan sopimuksen nimenomaan sarjakuvista kun muumit, möröt ja nipsut alkoivat ilmestyä hänen maalaussutinsa tielle. Ja suuri lämmin suositus Tove -elokuvalle! Vaikka et olisikaan Tove tai muumifani. Elokuva kertoo paljon muustakin, nimenomaan muustakin.
