Inspiraatio merenneidoista
Ja sitten tulee seuraava inspiraatio, aallonkaltainen, jossa on hieman hullutuksen miellyttävää makua. Merenneitoja. Huomaan Elina Jokisen Säröjen kauneuden lukemisen jälkeen avautuneeni tarinoille ympärilläni. Näen tarinoita, joita ihmiset kertovat itsestään. Niitä, joissa he ovat itsevarmoja ja minä pienennän itseni, koska ajattelen että olen epäpätevämpi. Sitten huomaan, että he osaavat puhua itsensä omien tarinoittensa sankareiksi. Tunnen itseni huijatuksi ja sitten häikäistyneeksi. Minunkin tulee luoda itselleni tarinoita.
Tai ehkä oikeammin, tunnistaa omat tarinani. Osa niistä suojaa minua, osa rohkaisee, osa kannattelee. Suurinosa niistä on ollut minussa aina.
Kuten vaikka tyttö joka katsoi kerta toisensa jälkeen Pientä merenneitoa ja lauloi auton takapenkillä kuvitellessaan itsensä aarreluolaan jonne Ariel oli tuonut kaikkea tinkeliharavasta lähtien. Sitä ajattelee, että on kasvanut ulos jossakin välissä tuosta aarrekammiosta. Tai sitten sitä piilottelee sitä, koska huomaakin että jokaista tärkeää prinsessasatua katsotaan tänä päivänä oikein tarkkojen silmälasien läpi. Että on sokeasti vain alistunut tietynlaiseksi kuvaksi eikä pienet merenneidot ole ajankohtaisia esikuvia. Pelkkiä miesfantasioita joissa pienet rinnat ovat kätketty simpukoiden taakse joita joku vain odottaa avaavansa.
Mutta..
..sitten kiertelee kirpputorilla jossa kaikki vaatteet ovat kauniisti hengareillaan, perus henkkamaukat siinä missä kalliimmatkin merkit. On myös houkuttelevia pöytiä joissa on kasvonpuhdistuskakkuja, kuivakukkia ja esteettisiä hyvinvointiopuksia. Ja koruja.
Ja mitä koruja! Luulin, että kasvoi korurasiastani yli. Että kaikki ne pienet eiffeltornit, korkokengät ja papukaijat kävivät naiiveiksi ja olen ennemminkin tyttö ja helmikorvakorut.
Tai nuori nainen ja Vanamot.
Tai jopa aikuinen nainen ja pienet sirot kullatut korvakorut.
Mutta ei. Olen nainen ja kukkivat korvanlehdet. Pärskivät korvanlehdet. Mandaloita, juhannuksen seitsemän kukkaa ja kellohelmoja. Kevyiden ja suurten vaneri- sekä muovikorvakorujen juhla on ollut mieleen. Olin vain hieman eksyksissä välillä yksinkertaisine korvakoruineni.
Ja nyt hipelöin simpukoita ja sateenkaaren väreissä hohtavia akryylikyyneliä. Ajattelen merenneitoja ja sitten en voi enää ajatellakaan mitään muuta kuin merenneitoja. Kaivelen pliseeratun hameen esiin jota voisi sanoa merenvaahdon väriseksi, kivenlohkareita muistuttavat akryylikorvakorut (sain itseni sentään myöntämään, etten tarvitse monia kiiltäviä samankaltaisia koruja) ja Mine Güngörin korvakorut joita joku sanoi perhosiksi. Minä mielsin ne simpukoiksi, sellaisiksi mitä muumit voisivat ripustaa joulukuuseen. Mutta nimeltään ne ovat merenneidonpyrstöt.
Sen verran hurahdan, että ostan hiuspannan jonka letitys muistuttaa pyrstön suomuja ja etsin Pinterestin täydeltä kalanruotolettejä. Kirjoitan tarinan jossa sukupuoleton merenneito löytyy kadulta ja löytävä vie hänet kotiinsa, koska kuka ei tahtoisi omaa merenneitoa (tai merenpoikaa). Eihän tämäkään tarina ole aivan uusi. Merenneitojen myyttivoimainen estetiikka kiehtoo niin herkkänä ja kauniin, pelottavana sekä merimiestyylissään laivan nokkaan kaiverrettuna.
Kaivan Narnian perältä (varastosta jossa ei kyllä ole turkkeja joiden läpi kävellä salattuun maahan, mutta kaikkea ihmeellistä sinne silti mahtuu) kirjan Vedenneidoista vain katsellakseni sen kuvia ja lukeakseni sieltä täältä. Se joka sanoo, että kuvakirjat ovat vain alakoululaisille, voivat poistaa Instagrammit ja piilottaa mindfullnesvärikirjat roskakorin pohjalle. Parhaimmillaan kuvat nostavat mielikuvitusta vaikka minne.
Harkitsen vakavasti metsästäväni sinertävää spirulinaa, että voin tehdä turkoosin laguurin värisiä välipaloja, mutta epäilen, että sotkettuani ensin keittiön, unohdan pussin tyystin. Alkaakohan tämä mennä jo yli. Mutta jokin sisälläni läiskähtää kuin pyrstö kimaltavan veden pinnalla. Inspiraatio se siellä hämmentää.
Tätä kirjoittaessani kuuntelen Susanna Vainiolan Kissankehdon jaksoa jossa puhutaan banaanikärpäsistä ja merenneidoista (oman pyrstön voi ottaa mukaan!).
