Lapsettomuus maksaa.

Aikaa, sietokykyä, mielenterveyttä ja rahaa. Euroja, säästöjä, kenties lainaa.

Ovulaatiotestejä, raskaustestejä, hedelmällisyystietokoneita, rautatabletteja, folaattia, lääkärikäyntejä, hoitoja, pistoksia ja uusia kierroksia ja yrityksiä. Kun HS julkaisi lukijan mielipiteen lapsettomuushoitojen jonoista ja artikkeli päättyi ”jos ja kun rahat kolmen yrityskerran jälkeen loppuvat”, joku kommentoi että on erikoista vaatia pääsyä vanhemmaksi jos rahat loppuvat jo hoitoihin. Toinen kommentoi ettei veronmaksajien rahoilla pidä ihan kaikkea maksella.

(Viimeisin on aina erikoinen valttikortti esittää, sillä veronmaksajiin kuuluvat myös lapsettomat tai esimerkiksi he jotka ovat niin onnellisessa asemassa etteivät juuri tarvitse perusterveydenhuoltoa vaativampaa hoitoa. Saakos ne maksetut verorahat sitten takaisin kun ei haluaisi maksaa jonkun toisen sairauksia?)

Kyllä rahanmeno mietityttää lapsettomuusprojektissa. Taloustilanteeni on koko ajan, ei pikasprintterin eikä maratoonarin mutta ehkä kävelijän, tahdilla vakaampi. Matkaa on sijoittajanaisten ja puskurien tukemiin verrattuna, mutta järkeä nuoruuden tuhlailuihin ja rahankäytön lyhytnäköisyyteen on tullut katseltua. En ole keskituloinen, en odottele perintöjä (paitsi mystiseltä Ameriikan serkulta kuten isäni sanoo) mutta otan mallia ystävistäni jotka tienaavat saman verran ja kertovat, että ”se riittää heille” eivätkä he tarvitse enempää.

Koska Roopen rahasäiliötä ei ole, lapsettomuushoidot mietityttävät. Kun puhutaan tuhansista euroista, sitä vähän kauhistuu. Rahaahan se ”vain on”, jotakin mitä ei voi mukanaan viedä vaikka kuinka patjan väli pursuisi.

Jos tietäisi että rahoille saisi ”vastinetta”, että hoidot toimisivat, ei epäröisi tai kääntelisi asiaa joka kulmalta. Niin ”ansaitseeko” vanhemmuutta jos ei ole valmis maksamaan siitä? Kyse on myös stressitasoista, kuinka raskasta ja kuluttavaa lapsettomuus on, kuinka raskaita hoidot ovat ja siihen päälle vielä taloudellisen tilanteen pohdinta. Siksi rauhallinen pohdinta, vaikka aikapaniikki jossakin kolkuttaa, on ollut meille oleellista. Ja ylipäätänsä, vaikka päättäisimme kokeilla kaikkea, saa kai sitä silti sanoa että rahanmeno mietityttää. Kyllä sitä tahtoisi hitaansäästäjänsä tyylillä kerätyt euronsa käyttää elävän lapsen hyväksi ennemmin kuin kuvitellun. Mutta sellaista kristallipalloa tai maisemakaukoputkea ei ole mistä kaiken voisi tarkastaa ja varmistaa. Muuten tunkisin kolikoita niin paljon, että kuva kirkastuu todeksi. Epävarmuus pelottaa ja se pohdituttaa kuinka pitkälle kukkaronnyöreissä tätä lasketaan.Ja se että eikö ansaitse lapsia jos ei ole valmis maksamaan viimeistä senttiään?

Ja yksi pohdinnan aiheista on se, että miksi minun pitää maksaa asiasta jonka suurin osa saa ”ilmaiseksi”. Sitä vähän miettii tarkoitusta. Onko tällä jokin tarkoitus, vai vain sekundakroppa linjastolta. Olen yrittänyt pohtia myös sitä vaihtoehtoa, että yrittäisi hyväksyä asian. Tai en vielä hyväksy, mutta annan tilaa myös ajatuksille että tilanteen hyväksyy.

Hoitojen hinnoista on useampikin bloggaaja kirjoittanut ja tietenkin yksityisen vs. julkisen puolen euroista puhutana aivan eri hintaluokassa joka näkyy käänteisesti taas ajassa. Näitä euroja voi käydä pohtimassa esimerkiksi postauksesta Mitä lapsi maksaa (vaikka pikemminkin kyse on lapsihaaveesta), lapsien tultua puolestaan on kirjoittanut omalla riemastuttavan perusteellisella tyylillään Juliaihminen ja mielenkiintoista on myös pohtia lähdetäänkö kahden äidin matkalla vanhemmiksi hoitoihin erilaisella ajatuksella kun taakkana ei ole ”minä olen epännistunut” -ajatusta.

Lapsettomana on helppo arvostella heitä joilla on lapsia. Sitä äitiä joka sanoi mielestäni julmasti ostoskärryissä itkevälle lapselle ”äiti ei palkitse sua nyt ottamalla syliin, sä saat uuden ulkoiluhaalarin, äiti ei saa mitään”. Sitä isää joka tarrasi lastaan tiukasti eikä kuunnellut lapsen asiaa. Sitä vanhempaa joka työnsi kasvot kireällä ylämäkeä vaunuja joogamatto selässä.

Te sentään saatte työntää vaunuja, ostaa lastenvaatteita ja olla jollekulle korvaamaton aikuinen!

On myös epämiellyttävää saada kiinni omat ajatukset jos joku kertoo aikaisesta keskenmenosta,  ”sinulla sentään on jo yksi lapsi” tai ”kehosi sentään osaa aloittaa prosessin”.

On turhan helppoa nostaa omat tunteet muiden yli, onneksi omassa päässään. Onneksi suu vielä toimii, se ehtii eristää ajatukset, palauttaa mielentilan keskittymään kenestä nyt puhutaan. Niin kauan kuin on itse oman elämänsä keskipisteenä ja ajatuksissa, mutta toisten läsnäollessa osaa siirtää itsensä myös syrjään, on varmaankin vielä luonnollista kokea kaikenlaisia tunteita.

Tiedän että se on itse pumpuloitua illuusiota ja kuvitelmaa, että perhearki olisi vain iloa ja onnea jos itse saa lapsia. Kuvitelmissaan näkee vain unisia hymyjä, kuulee pientä hellyyttävää ähkintää, ei haista vaippoja, tunne unenpuutetta tai sitä miltä tuntuu elää pienen ihmisen ehdoilla. Tiedänhän minä että onnellisissakin elämänjaksoissa ollaan väsyneitä, kiukkuisia ja kireitä välillä. Puhuttiinpa sitten millaisesta arjesta tahansa.

Kyse on paitsi jäämisestä ja sen arvostamisesta sekä ihannoinnista, mitä ei saa. Väitän että lapseton esimerkiksi kyllä arvostaa lapsia ja syntymisen ihmettä eri tavalla kuin se kenelle tuo kaikki on ollut helppoa tai kenties yllättävää, suunnittelematonta. Ei, tämä ei tarkoita missään nimessä sitä että lapselliset vanhemmat eli ne jotka saavat lapsia, rakastaisivat vähemmän, vaan sitä että kun jokin mikä on normi, jää puuttumaan myös epäonnistumisen tunne. Ja sitä myötä myös mittasuhteet tuon asian parissa ovat eri luokkaa. Ymmärrettävästi.

Välillä mietin, jos vain kaikki meneekin kuten toivoo, että mitenhän näitä asioita sitten katsoo.