Joku postaus sitten pohdin, että ehkä kirjoitan vielä möröstä.

Tai Möröstä.Siitä jolla on jäiset helmat. Siitä joka saa maan kuolemaan kauhusta ruskeaksi läntiksi jos se istuu sen päällä liian kauan. Ei ihme, että pikkuveli juoksi aina sohvan taakse. Pelkkä musiikki riitti siihen.

Tietenkin Mörkö on tehnyt taas kaikenlaista tuhoa puutarhassa. Mutta ei hän ole vaarallinen. Tiedäthän, että hän ei ole vaarallinen, niin kammottava kuin onkin.

Muumipeikko palaa yö toisensa jälkeen rannalle kirjassa Muumipappa ja meri. Hän odottaa majakkasaaren rantaan ilmestyviä merihevosia. Ihailee niiden hopeaisia kenkiä ja läikehteleviä harjoja. Vaikka tietää että Mörkö on myös rannalla. Aivankuin pikkuveli joka sohvan taakse piiloutuessaan kurkisteli kuitekin mitä tapahtuu. Uteliaisuus voitti.

En ollut aiemmin ajatellut Mörkö niin konkreettisena yksinäisyyden hahmona joka tulee valoa kohti ja tahtoo sen säilyttää. Mamma kuvaa häntä hahmoksi josta kukaan ei pidä, eikä Mörkö pidä kenestäkään, joka muuttaa hänet hahmosta tunteeksi. Yhdeksi elämän lomassa jatkuvasti piileväksi raskaaksi ja hitaaksi hahmoksi. Mielessä mataa joskus Mörkö. Laahustaa helmojaan,ulisee jossakin rannalla.

Siltä ainakin tuntuu. Tiedän että se menee ohi. Ja yksinäisyyden olotiloja on erilaisia. Tiedän etten ole oikeasti yksin. Mutta tällä hetkellä vain yksinäni omien saamattomuuksien ja päättämättömyyksien kanssa. Mikää teksti ei kunnolla etene, kasva, vaan pysyy tarkoituksettomana. Mikään kirja ei edisty vaan väsähdän niiden paljouteen (ja juuri kun olin kirjoittanut lukujumeista, mitä itse neuvoinkaan, silloin ei tarvitse yrittää liikaa). Mutta kun tuntuu että tästä tilanteesta pääsisi eteenpäin kun saisi tehtyä jotakin joka tuntuu merkitykselliseltä. Eli jotakin muutakin kuin pestyä koneellisen pyykkiä ja laitettua sen kuivumisen jälkeen kaappiin asti.

Tiedäthän, että hän ei ole vaarallinen. Ei olekaan. Täytyy vain istahtaa rannalle ja tähyillä merihevosia.