Aamu

Olemme heränneet yhdeksän pintaan. Odotin ja oletin herääväni aiemmin, aurinko tulee jo kirkkaasti sisään. Olen nähnyt kahtena edellisenä yönä vauvaunia, viime yönä olin holtiton äiti joka päästi lapsensa, pojan, lähelle tulta. Mutta unessa, hetken aikaa, hän oli minun.

Kirjoitan aamun ja teen ammolleen auenneista papukaijatulppaaneista jäälyhtyjä maito- ja vadelmajogurttipurkkeihin. En löydä pyykkipoikia, mutta hauenleukaisia pinnejä. Syömme perinteisen aamupalan jonka smoothie maistuu mullalle, kuulemma. Lisäsin siihen maapähkinävoita (koska luottojoogaohjaajani YouTubessa eli Boho Beautifulin kaksikko kertoi lisäävänsä sitä paksuntaakseen koostumusta), mutta  se ei ollut kovin toimiva idea nuutuneiden lehtikaalien seurassa.

Tätä yhteiset aamupalamme ovat, toisinaan kehumme kuinka hyvää kaikki on, toisinaan (yleensä minä) onnistun villillä kokeilullani virittämään liikaa. Unohdan ettei hän pidä manteliaromista tai olen huuhtonut veitsen, jolla on leikattu punasipulia, liian huolimattomasti. Aamiaisesta tulee niin sanottu pannukakku, mutta väärällä tavalla.

Hän saattaa olla hetken muka uhri joka yritetään myrkyttää karvasmantelilla, mutta aina löytyy uusia aamuja. Ja sitäpaitsi, edellisenä aamuna meillä oli laskiaispullia ja tänä aamuna pienet ystävänpäiväleivokset joita söimme hopeoiduilla leikkelehaarukoilla. Voittivat mullan maun mennen tullen.

Päivä

Imuroimme, ja minä loukkaannun toviksi, kun hän toheloi yhden taulun alas ja kulma halkeaa. Ei ollut mukamas kunnolla seinälle. Saattoi pitää paikkaansa, mutta toisinaan se toheloinnin määrä joka on hajottanut lautasia, viinilaseja ja mitä vielä, ärsyttää. Olen myös hieman ärtynyt imurin nostelusta portaikossa, sillä alaselkä on ollut jumissa koko viikonlopun. Kysyn myöhemmin jo leppyneenä, että ”tipahtiko siltä taulu tänään, eikö se aio ostaa uutta kehystä” johon hän vastaa ”en aio” ja sekunnin murto-osan olen jo kiihtyä, kunnes hän lisääksin ”mutta voimme voimme yhdessä ostaa siihen uuden kehyksen, se ei ollut vain toisen syy”.

Löydämme uudelta asuinpaikkakunnaltamme ulkoilumaastoja ja minä yritän alaselän sallimissa rajoissa tulla perästä vauhdikkaasti. Huomaan että olen taipuvainen ajoittaiseen laiskuuteen, ”kehtuutukseen”, mutta kun jokin paikka todella voi huonommin, yritän mennä läpi ilman lepoa. Tämän takia on ehkä vaikeampaa todeta kuinka jumissa olen ja toisaalta, en jaksa jäädä huutelemaan sympatiaa.

Kun pulkkamäki jää taakse, olemme päätyneet puiden keskelle kaksin. Tuntuu ihmeelliseltä, että saa nauttia kaikesta rauhassa vaikka on laskiaissunnuntai, ihanan lempeä ja kirkas ilma sekä hiihtolatuja pitkin poikin. Löydämme kyltin laavulle, lisää reittejä ja koivukujan jonka päällä kirkkaan sininen taivas helottaa. Höpötän tapani mukaan, mutta niin hänkin laulaa Jukka Kuoppamäen Sinistä ja valkoista kunnes ihmettelee miksi ihmeessä ruotsalaiset ovat ottaneet lippuunsa keltaisen sinisen kaveriksi. Pysähdyn polun päälle kaartuvan lumisen koivunoksien alle ilmoittamaan, että ”tämä on ystävänpäivän mistelinoksa”. Molemmilla kerroilla, mennen tullen. Vaikka ystävänpäivä onkin kaverijuhlaa, en silti väistele Amorin nuolia (sekö se siellä alaselässä juilii) vaan otan kaikki suukot päivän merkeissä. Ja olen hyvilläni, että vaikka olen hassu, saan silti hymyjä ja mitä olen vailla.

Menemme vielä makkaranpaistoon. Kaupan vegehylly oli koluttu tyhjäksi ja vähän oudoksuttaa ”oikea” makkara. Joku on jättänyt muutaman kalikan niin, että tuli on pysynyt yllä. Juomme odotellessamme höyryävää Van Houtenia ja jäähtyessä sen pinnalle ilmestyy kettu eli kuori. Ennen Johnny´s merkin löytymistä en ollut päässyt sinapin makuun, mutta tämä on makeudessaan hyvää. Kasvissyöjätyökaverini kertoi toisinaan kaipaavansa sitä, että syö makkaraa, koska sinappi oli se juttu. Ehkä hän on jo nyt löytänyt vaihtoehtoja jotka sopivat hänelle nykyään.

Kerron etten tiennyt olevani ihminen jonka mielestä tämä voi olla talvisena sunnuntaina parasta. ”Oletin että tämä on juuri sinun näköistä, kaakaot ja makkaranpaistot.” Mietiskelen. Kyllä, hyggeilyn ja fiilistelyn tasolla yhteiset kaakaot, ulkoilut ja makkaranpaistot. Kuvaston ja mielikuvien tasolla. Tämä on periaatteessa juuri sellaista romantisoitunutta mielikuvaa. Mutta että tämä tuo oikeasti mielenrauhaa, sitä että tässä on kaikki tarvittava, on uutta.

Mietimme itseämme kymmenen vuotta taaksepäin jolloin sunnuntaipäivät olisivat olleet täydellisiä toisin. Ajattelin silloin kapinoiden, etten halua omaa taloa, farmariautoa ja sitä mitä kaikki haluavat. En ajatellut miettiväni kuinka mukavaa olisi mennä yhdessä hiihtämään (tosin, hän ei osaa tehdä kovinkaan montaa asiaa leppoisasti ja puolitiessä vaan kuulen jo oman puuskutukseni, kun yritän pysyä kintereillä). Että se ei voi olla kaikki ja kuulostaa rutinoituneelta.

Mutta nyt ajattelen, että ehkä kaikki se, eivät ole vain meille syötettyä kuvaa vaan tosiasia. Olen huomannut tyytyväisenä nostavani kauppakasseja auton perälle, tehneeni lumitöitä omalla takapihalla ja nauttineeni juuri niistä asioista jotka ajattelin kliseisinä. Ja jälleen kerran, että kliseet syntyvät siitä, että jokin on pohjimmiltaan totta.

Ei edes jaksaisi olla krapulassa joka sunnuntai. Tai olla menossa jatkuvasti. Huomaan että vanhemmat olivat oikeassa kehottaessaan liikunnan ja pihalle lähdön tärkeyttä. Tuntuu että saa aikaiseksi, että saa kerättyä raittiin ilman hyödyt. Että tekee jotakin muuta kuin mitä arkena. Ja se että ihminen kenen kanssa jakaa vuoteen, tiskit, kauppalaskun ja autonkulut, on se kenen kanssa haluaa etsiä lumisia polkuja ja viettää päivää. Kohdata ja olla, ei vain toimittaa omia rutiinejaan kuin kämppäkaverin kanssa.

Ilta

Käymme vielä kaupassa, onnitellen itseämme, että vatsa on täynnä eikä tee hutiostoja. Yhdessä pilkomme kalakeiton aineksia ja paljastan, että meillä on valkoviiniä kaapissa. Posket lämpiävät, katsomme keiton valmistuessa edellisillan elokuvan loppuun (koska tuntui hyvältä mennä nukkumaan kesken) ja jammailemme Haloo Helsingin Lady Dominaa. Tai ainakin minä jammailen ja annan sinun vinkata kuinka perunat kannattaa lisätä vasta myöhemmin kiehuvaan veteen.

Alaselkä on jo parempi.

On ollut hyvä päivä. Loppuillaksi käperrymme molemmat omien puuhiemme ääreen ja sekin tuntuu luonnolliselta. Sitä niin kovasti yrittää olla ainutlaatuinen ja erilainen, ja sitten tajuaa että on aika samanlainen kuin kaikki muutkin. Mutta jos se tuntuu hyvältä, niin entä sitten.