Kukaan ei ole kuollut. Onneksi. Sitä vain alkaa varautua, että siihenkin on jotenkin jossakin varauduttava. Jos siihen voi varautua.

Täytyy varmaan koputtaa rajusti puuta, kun voi sanoa ääneen, että ei ole (vielä) menettänyt ketään niin läheistä ihmistä ikuisiksi ajoiksi, että oma maailma järkähtää paikoiltaan ja kestää aikaa ennen kuin se suolainen vesi löytää uudet arkiset uomansa. Ei, sitä ei ole tapahtunut yllättäen eikä odotetusti hiipuen. En voi sanoa toiselle aidosti, että ymmärtäisin miltä se tuntuu.

Ymmärtäminen on muutenkin hankala verbi. Tai ehkei se ole lähtökohtaisesti vaikea, mutta se johtaa harhaan. Jos joku on saanut potkut ja toinen kertoo ymmärtävänsä, että se tuntuu pahalle, ei voi oikeasti ymmärtää mikäli ei ole kokenut samaa. Sitä saattaa kokea, että sana ymmärtää väheksyy kokijaa. Juu, juu, ymmärrän, on näitä murheita muillakin, eteenpäin vain. Oikeastaan ei voi ikinä ymmärtää miltä tuntuu olla toisen nahoissa.

Siksi verbin ymmärtää tulisikin ehkä mieltää tarkoittavan sitä että toinen ainakin yrittää saada kiinni mitä toinen käy läpi. Myötätuntoa ja hapuilua toisen rooliin. Jos ymmärtäminen ei oikeastaan tarkoita ”minä tiedän juuri miltä sinusta tuntuu”vaan ”minä yritän käsittää tilanteesi ja tajuan sen vaikutukset ympärille”.

Mutta ehkä juuri se, että voin menetystilanteissa nähdä surun vaikutukset, sen miksi ei pysty tekemään arkisia asioita, on paha mieli ja hankalaa, en voi kuitenkaan ymmärtää kuitenkaan itse menetystä. Ehkä siksi otan ja osaa ovat tuntuneet vaikealta sanaparilta suuhun. Ne tuntuvat vaikeilta sanoilta kirjoittaa Facebookin päivityksiinkin, ennemmin väistän koska on tuntunut teennäiseltä sanoa jotakin koska niin kuuluu sanoa. Ja siksi että näyttää kuink kaikki käyttäisivät copy pastea. Haluaisin kyllä sanoa jotakin.

Kun ystäväni kertoi olevansa pahoillaan, kun joku ei ollut sanonut hänelle osanottojaan, mietin kuinka ne sanat veisivät sitä surua pois. Että ei sitä välttämättä jätetä sanomatta, koska ei välitetä. Kuinka niin mekaaniselta kuuluva sana, yhtälailla kuin kiitos, helpottaa. Mutta väliäkö sillä, enhän voi vielä tietää, mutta keksin jotakin etten ohittele enää päivityksiä tai surureunaisia silmiä. Onhan minulla sanoja, eiv ain juuri niitä mitä odotetaan.

Voisin käyttää samaa taktiikkaa kuin millä selvisin englannin kokeissa, ainakin jotensakin. Kun en osannut kääntää lausetta sanasta sanaan, hahmottelin sanoman ja käänsin sen niillä sanoilla mitä oli niin että asia säilyi. Kun eräässä työpaikassa vaadittiin kohteliasta puheenpartta, kiersin teitittelyn mutta säilytin kohteliaisuuden ja jätin sinuttelut pukuhuoneeseen.

Osanottoni. Otan osan surustasi kannettavaksi. Minä otan sinulta osan taakasta, sillä minä jaksan vaikket sinä jaksa. ”Voisinpa ottaa osan surustasi.” Ehkä niillä sanoilla se sopii omaan suuhuni. Tai ”voimia suruun”. Tai jos vain laulaisin Jenni Vartiaista.

Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Et ostaa voi miljoonin markoin
Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet