Aamiainen Jakomäessä

Molemmilla on yllään mustaa, Hollylla ja minulla. Hänellä Givenchya, minulla monessa unessa ohueksi hiutunut yöpaita, joka ei pysy kasassa niin kauan, että siitä koskaan tulisi vintagea. Aamun valo on heräilevää ja rauhallista niin New Yorkissa kuin helsinkiläisessä lähiössä. Meillä molemmilla on korkeat kampaukset. Hollylla taidokkaasti viimeistelty, minulla boheemisti hammastahnan värisellä puhelinjohtoponnarilla kasattu. Minä sentään juon kahvia oikeasta kupista, vaikka paljaat jalkani eivät kopise tyylikkäästi eikä kaulani ympärillä ole sadoittain helmiä.

Reilu vuosikymmen sitten, ehkä suurinpiirtein samanikäisenä kuin Holly Golightly Truman Capoten pienoisromaanissa Aamiainen Tiffanylla, ihastuin Hollywood glamouriin (ne laineet, mustavalkoiset kuvat,kohtalokkaat katseet raskaiden ripsien alta), petyin elokuvissa Audreyn Hepburnin riehakkuuteen, huikentelevaisuuteen ja poikkeavuuteen. Hän oli vaikea, vapaa eikä valmis rakastumaan suin päin. Ei käsivarsille heittäytymistä kyselemättä, kimallusta tai antautumista (niin miehen syliin). Nyt ihastun nimenomaan hahmoihin, jotka pakenevat imeliä loppukohtauksia joiden vuoksi Hollywood setien taskut täyttyvät rahasta.

Truman Capoten novellissa neiti Holiday Golightly (novellin luettuaan huomaa nimen osuvuuden ja huumorin) on arvaamaton, estoton ja samaan aikaan täysi mysteeri. Hän puhuu liikaa, mutta ei tosiasiassa kerro oikeastaan mitään. Kirjan takakannen mukaan Holly on villisti viehättävä. En tiedä viehättävästä, mutta hengästyttävä, suorasanainen, humpuuki ja innostuva.

Ahdistun hieman, että Capoten novellissa ei juuri ole tekstiä halkovia ja samalla rauhoittavia kappalejakoja, välejä. Ja kun puhevuorot ovat vuolaita ja pitkiä, tuntuu ettei itsekään muista hengittää välissä. Teksti on kuitenkin jotenkin tutunlaista, tapahtuneen pitkästi kertominen muistuttaa sitä, kun pitää kirjoittaa kynää irroittamatta kaikki ylös ennenkuin sen unohtaa tai tulee toisiin aatoksiin. Teksti on ajoittain raskasta enkä lyhyydestään huolimatta lukenut sitä yhdellä istumalla. Mutta arvaamaton se myös on ja siksi viehättävä.

Kirja sisältää myös Capoten kolme muuta novellia (tosin Tiffany taitaa olla luokiteltu pienoisromaaniksi, ehkä) jotka kaikki ovat tiiviitä, yllättäviä ja kiinnostavia. Kukkien talo on kuin aikuisten satu (sattuipa sopivasti, sillä satuja olen lukenut viime päivinä) jossa kevytkenkäinen tyttö päätyy vuorille keittämään anopilleen kissan päästä keittoa ja leipomaan hämähäkeistä leipää. Novellissa irroittaudutaan karmasta vaikka puuhun sidottuna sillä rakastuminen on kuin ampiainen suljetussa kämmenessä joka ei pistä. Timanttikitaran päähenkilö, Tico Feo, on kuin Tiffanyn Holly. Ihmiset ihastuvat häneen vaikka tilaisuuden tullen tämän tavoitteena on vain oman nahkan pelastaminen. Joulumuisto on kaunis tarina ystävyydestä, jonka lopuksi tekisi mieli hedelmäkakkua (tosin ilman rusinoita, kiitos).

Paahdan rosmariinileipää kahvin seuraksi ja kuuntelen podcastia jossa osallistun ulkopuolisena Aamiainen Tiffanylla teosten käsittelyyn nyökkäilemällä. Kissavertaus on osuva, kirjan lopussa Holly häätää itselleen rakkaan kissan ja katti vertautuu häneen itseensä. Holvaan hunajaa ja kaivelen aamutakin kauluksesta tipahtaneita leivänmuruja. Keinun ääneen hyräilemäni Moon riverin, elokuvan tunnuskappaleen joka voitti Oscarinkin aikoinaan, tahtiin. Sen saman jota Carrie ja Mr. Big tanssivat hitaasti twistaten ja olivat sillä hetkellä henkisesti hyvin kaukana toisistaan muuttolaatikoiden keskellä. Olisiko aika filmata uusi aamu Tiffanylla?

**Kuuntele Ylen Kirja vs. Leffa Aamiainen Tiffanylla -jakso, lue Truman Capoten kirja tai rahistele popparikulhoa nimielokuvan parissa. Itse kirjailija Capote oli myös omanlaisensa hahmo. Elokuvassa Capote häntä esitti Philip Seymor Hoffman ja kuvaus seuraa kirjailijan toisen tunnetuimman teoksen, Kylmäverisesti, syntyä. Jos Capote oli persoona, oli myös tuon teoksen syntytarina omanlaisensa.

Kulttuuri Kirjat Leffat ja sarjat Runot, novellit ja kirjoittaminen

Infantiili – Kun Tove Jansson saa oivaltamaan kauhun ja ilon tasapainoa

”Arvelen, että lapsi on hyvin taitava tasapainottelemaan arkeen sisältyvän jännityksen ja mielikuvitusmaailmassa vallitsevan turvallisuuden välillä. Erittäin pitkälle kehittynyt itsepuolustuksen muoto.” Tove Jansson

Koulussamme oli tila jota kutsuttiin videoluokaksi. Sen oranssit muovituolit laitettiin sivuun, kun paikallisen valokuvausliikkeen kuvaaja tuli syksyisin ikuistamaan opettajia puuvillaneulepaidoissa, vitosluokkalaisia tukka pystyssä välitunnin jalkapallohetken jälkeen ja parhaita ystäviä pienet valkoiset hammasrivit vieri vieressä säihkyen. Lankapuhelimet olivat arkipäivää, kännyköistä ei ollut vielä vuosiin tietoa. Eikä DVD-elokuvista. Saimme kerran tuoda kouluun VHS-kasetteja joista luokka äänesti mitä katsoisimme. Olin itse tuonut moneen kertaan kelatun Hopeanuoli -kasetin (tuohon aikaan ei puhuttu mangasta, muistaakseni) ja se voitti äänestyksen. Ensimmäisen kymmenen minuutin sisään opettajan katkaisi videon katselun ja vaihtoi koneeseen lastenelokuvan jossa pumpernikkelin värisessä maailmassa ilakoivat panda ja pörröinen kani. Opettajalle riitti veri, enteilevä musiikki ja uhkaava karhu. Hän ei koskaan ehtinyt nähdä urheaa koiranpentua joka pelasti Daisuken railosta ja josta oli tuleva urhein koira kaikista.

Mietin usein jälkeenpäin olinko minä jotenkin traumatisoitunut Hopeanuolen verestä, taisteluista ja karhuista. Vaikka ihan tietämättäni. Jälkeenpäin sarjaa katsottuani se vaikuttaa aikuisen silmiin raaemmalta kuin miltä se tuntui tai mitä jälkiä se jätti. Ohjelman tuoma jännitys loppui samalla kun television ruutu sammui ja maailma oli tavallinen, turvallinen, paikka. Barbiet odottivat kiharoineen leikkejä ja prinsessapelin korut olivat levällään lattialla.

Tove Jansson kirjoittaa ”Kavala lastenkirjailija” artikkelissaan lasten ilmiselvästä katastrofintajusta johon liittyy ennen kaikkea ilo. Kukapa ei olisi viehättynyt ukkosesta, halunnut kuulla kummitustarinoita tai kurkistellut salaa ovenraosta ohjelmaa jonka vanhemmat olivat kieltäneet. Tove muistelee omasta lapsuudestaan, että niin itsevarmat kuin pelokkaatkin lapset olivat ihastuneita kauheisiin asioihin. ”Milloin ne muuttuvat haitallisiksi, on arvatenkin yksilöllistä”, hän kirjoittaa. Pelkäsihän ystävänikin kuollakseen Jumanjia eikä suostu vieläkään katsomaan sitä. Kauhuun liittyy kuitenkin viehtymys, ei Harry Potterin fanitus ole ainoastaan taikasauvan varassa vaan myös pimeän voiman, ankeuttajien ja kuoleman läsnäolon johdosta.

Ajattelen lapsen mielen olevan keskeneräisyydessään ja valikoivuudessaan suojassa. Aikuinen erottelee synkkyyttä, koska hän näkee mahdollisia skenaarioita kauheiden asioiden ympärillä kokemuksiensa perusteella. Lapsella ei näitä ole joten hän ei voi ahdistua samalla tavalla. Katastrofin riemun lisäksi Tove pohtii tasapainoa. Kärjen viemistä sekä vaaralliselta, että lattealta. Ilo ja turvallisuus voivat tuntua lattealta jos niille ei ole toista puolta. ”Lastenkamariin sekoitetaan tietty prosentti kauhua”.

”Vaan mistä sitten, sitä miettii itsekseen, syntyy tarve purkaa kokemaansa esimerkiksi kampsujen ja homssujen avulla, ja mikä symboli saavuttamattomalle on sanotaan nyt joku Vilijonkka?”

Kavala lastenkirjailija pohtii myös Toven itsensä päätymistä lastenkirjailijaksi. Hän aloittaa puhumalla kirjoittamisesta tarpeena joka syntyy ylijäämän purkamisesta (=kampsut ja homssut) tai jonkin saavuttamatta jääneen kuvailusta, ehkä haikailusta (=Vilijonkka), vaikkei kaikkea pystyisi selittämäänkään puhki. Tasapainoa ihminen etsii tietämättäänkin koko elämänsä. Hän pohtii onko itse kaipaamassa arjessa takaisin onnellisuuden pariin, kätkemässä naiiviuden määrää iloisiin hahmoihin, koska aikuinen ei voi kirjoittaa romaania, jossa on vain läpeensä hyviä tyyppejä.

Tämä on mielenkiintoinen ristiriita. Jos lapset hakevat turvalliseen, pienestä ilokoivaan, taakattomaan arkeensa vastapainoksia jännitystä ja kauhua, aikuiset hakevat pehmeitä ja lapselliseksi nimettyjä asioita. (Lapsellinen eli infantiili, opin. Se kuulostaa joltakin homssujen ja olifanttien sukulaissielulta, ehkä se onkin).  Kenelle iloisia tarinoita siis kirjoitetaan lopulta? Ehkä opettaja ei itse halunnut katsoa muuta kuin pumpernikkeliä, kadota onnellisiin hahmoihin edes puolen tunnin ajaksi. Ja me olisimme halunneet sen ajan käydä vastaan Akakabutoa.

**

Sirke Happosen kokoama Bulevardi ja muita kirjoituksia sisältää Toven novelleja, kirjoituksia ja kuvituksia vuosien varrelta joita ei ole aiemmin juurikana ilmestynyt. En ole aiemmin lukenut muita kuin Kuusi -sadun jossa muumit heräävät unilta ja koristelevat joulupuun mitä ihmeellisimmillä asioillakuten helminauhoilla ja simpukoilla. Ihastuin ja päädyin tilaamaan kirjan omaksikin. Toven kuvituksistakin voi estiä tasapainoa niin pääkallojen kuin pienen pienten muumien muodoissa. Suosittelen myös Yle Puheen podcastia kirja vs. leffa jonka yhdessä jaksossa keskustellaan Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti kirjasta.

Kirja menee minulla Helmetin lukuhaasteen sijalle 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.

Kulttuuri Mieli Kirjat Suosittelen