Kadonneet päivät loppiaisen ja viime sunnuntain välistä
Nyt. Ärsyttää.
Tai ei kenties enää niin paljon. Mutta pari päivää olen mököttänyt sitä, että kadotin päivät loppiaisen ja viime viikonlopun välistä. Eli ne vuoden alun kauneimmat päivät. Minun piti kertoa aina hurmaavasta Porvoosta jonka idylliseen B&B Ida-Mariaan pääsin majoittumaan. Kuinka ei harmittanut enää lainkaan, että kahden ystäväni kanssa suunnitellut pikkujoulut siirtyivät tammikuulle ja luminen Porvoo olikin ihanampaa kuin lunta vailla oleva Porvoo joulukuun alussa.
Olisin halunnut näyttää kuvia kaakaomukeista ja majatalon kattoparruista joita ihastelin vatsa täynnä punaviiniä ja Zum Beispielin ruokaa, lattialämmityksen toimiessa yhtä ihanasti selkää vasten kuin vasta kaurapussi alavatsalle kuukautisten alussa.
Olisin halunnut puhelimeni muistuttavan muutaman vuoden päästä, että ”3 vuotta sitten tänä päivänä” kuvasin jääpuikkoja ja kapeita katuja joissa ei ole talvikunnossapitoa vaan valtavan määrät lunta. Olisin halunnut muistaa kuinka ystäväni kaahasti tottuneesti normaaliakin kapeammilla kaduilla klassisen musiikin soidessa taustalla ja kuinka olo oli kuin Italiassa vaikkei ollutkaan viinirypäleen tuoksuinen kesä, hellehattua eikä minikokoista autoa.
Olisin halunnut muistaa myös sen kuinka olin yökylässä ja yleensä hikoavat käteni altistuivat kylmälle kuvatessani pakkasen ruusukullaksi takomaa taivasta Puu-Vallilassa.
”Hyvää huomenta, on kaunis päivä tänään” – tai sitten ei.
Puhelimeni siis hajosi ja kadotti epämääräisen ajan elämästäni. Kyllä, kyllä, tärkein säilyy muistoissa ja itse olen sanonut, ettei hankien timantteja saa kuvarullille. Mutta silti! Olin juuri esitellyt työkaverilleni taas kerran teippaamaani puhelimen murenevaa ruutua, julistanut etten hanki uutta ennenkuin akun kesto lyhenee puoleen päivään. Hetkeä myöhemmin ruutu oli pimeä eikä mikään lataaminen auttanut.
Ärsyynnyin. Lounastauko meni pilalle, kun en pelannut kierrosta etsivät Junen kanssa ja tuhlannut kuvitteellisia rahoja miniatyyrisiin puutarhaelementteihin tai elokuvateattereihin. Entä jos tulee jokin tärkeä puhelu jota en tiennnyt odottavani. Entä jos äiti olisi jossakin alennusmyynneissä ja siellä on täydellinen matto, veitsisarja tai kengät ja viestiin pitäisi vastata pian jos haluaisi että hän lunastaa vuosisadan löydön. Ovathan synttärini jo pian. Entä jos unohdan kuinka Pasilan asemalle kävellään tai sen että junani kulkee kaksi kertaa tunnissa. Kuinka nyt saan herätyskellon aamuksi (tässä kohtaa jätin taustalle tiedon siitä etten asu yksin ja minulla on Charlie Chaplinin näköispatsasherätyskello joka alkaa laulamaan ”tidididi, Wake up, Hurry, You´re late!” ja joka on paljon miellyttävämpi kuin se luokkatoverini Niiskuneitikello joka kertoi ”kaunis päivä tänään”, silloin kun olimme yhdeksän vuotiaita).
Ärsyynnyin puhelinmyyjälle ettei hän osannut tehdä puhelimelleen mitään jos se ei lataamalla käynnistynyt. Enhän minä siellä kyselisi jos se olisi lataamalla startannut. Ärsyynnyin että jokin voi vaan kuolla, lakata toimimasta ja joutaa pois.
Ärsyynnyin erityisesti siitä, että puhelimen sammuminen aiheutti tällaista typerää kriisiä ja siltä, että raaja puuttuu. Kyllähän kännykkä onkin vuosien varrella kasvanut puhelimeksi ja vaikka sitä voikin viettää sometaukoja, haluaa jokainen määritellä taukonsa itse ilman olosuhteiden hallinnoimaa tilannetta.
Sanoin että halusin edullisen puhelimen, en tarvitse viittä geetä, tahdon sormenjälkitunnistimen ja saman käyttöjärjestelmän. Lähdin kaupasta jotenkin isolta tuntuvan luurin kanssa jonka taustakuoreksi valitsin jossakin mielenhäiriössä yksisarvisturkoosin hohtavan värin.
Ja illan vietän ihmetellen Linnunlaulun kirpputorilta ostamani lampun kuvioita katossa.
Tiffyn ja Leonin seurassa
Olen huomannut olevani joissakin asioissa äärimmäisen mukavuudenhaluinen. Sen lisäksi että kiinnyn hassuihin asioihin. Kaksi edellistä puhelinta olivat täysin samanalaisia ja sain taustakuvista lähtien jatkettua ensimmäisen puhelimen elämää sen replikan kanssa. Nyt kun vanha puhelimeni vain poistui keskuudestani, se vei mukanaan mahdollisuuden siirtää tietoja uuteen ja sain vain osan vanhoista tiedoista ongittua. Kuten kuvia epämääräisistä screenshoteista ja tunnistamattomien vaatteiden pesulapuista, mutta en pakkaskuvia.
On äärimmäisen raskaan tuntuista etsiä kaikki käyttämänsä sovellukset, kirjautua niihin uudelleen, etsiä kirjastokortin pitkää koodinumeroa ja tulla pommitetuksia jatkuvilla viestien merkkiäänillä, kun et vielä osaa mukauttaa puhelinta omaan makuun. Ei riitä energia, ei kiinnostus eikä aika. Jälleen kerran, se ei ole kivaa kun on pakko. Jos olisin päättänyt hankkia uuden puhelimen, olisin ehkä hyväksynyt työn. Mutta nyt vain harmittaa, että unisovelluksen ja kuukautiskiertojen data katosivat. Varmuuskopio, varmuuskopio, joku huutaisi.
Nukun yön yli ja lataan taas uuden sovelluksen huomenna. Pääasia että sain äänikirjan toimimaan ja odotan jo aamukävelyä junalle, että saan viettää hetken Tiffyn ja Leonin parissa (Kimppakämppä, Beth O´leary, WSOY). En ehkä muista vuoden 2021 tammikuun alkua muutaman vuoden kuluttua, mutta kenties se palautuu mieleen äänikirjakokemuksena, sillä tietyt vuodenajat, kävelyreitit tai rakennukset järjestäytyvät muistoihin kirjaliitoksina. Tässä kohdassa metsää palautuu mieleen Satu Räsänen Islanti-kirja, vuosi sitten seurasin Emmi-Liia Sjöholmim kirjan kohua ja luin Briitta Hepo-ojan esikoista.
Pääsen nyt takaisin siihen miellyttävään chick litin tuomaan maailmaan johon liittyvät Lisa Jewellin hahmot, romanttisten elokuvien käänteet ja persoonallisesti pukeutuvat päähenkilöt. Lukisin genreä mielelläni enemmänkin jos ne eivät olisi usein niin naiiveja. Mutta Kimppakämppä on ihastuttava kirja jossa kämppäkaverit Tiffy ja Leon nukkuvat jopa samassa sängyssä, mutta eivät ole koskaan tavanneet! Pöhkön ihana lähtökohta kirjalle. Leon kuvaa Tiffya, kun he päätyvät puhumaan toisilleen muistilapuilla, jotensakin niin että ”hän kirjoittaa lyhyetkin asiat pitkästi jos se on mahdollista”.
Naputtelen kirjaystävälleni liudan ajatuksia, koska suositus kirjaan tuli häneltä. Onko Mo tyttö vai poika, ei sillä sinänsä väliä, mutta hän on ehkä tyttö ja ajattelin vain Simpsoneiden Mo´ta. Tarkemmin ajatellen se taisikin olla Moe. Miksihän naislukija lausu Leonin ”Li-aan” jolloin se taipuu ”liaanin kanssa” ja mieslukija ”Le-on”. Jos puhutaan ketuista ja kettukoiraista ja siitä että sen pitäisi olla ehkä kettus eikä koiras koska kettu ei ole koira, niin mitenhän tämä kohta on kirjoitettu alkuperäiskielellä? Kuinka he mahduttavan kaiken kirjoitettavan muistilappuihin?
Viestit ovat täynnä virallisesti taipuvia sanoja, kiitos tekstinsyötön. Kai tähänkin oppii. Ja kuinka se mainos menikään. Kaiken voi korvata paitsi elämän.
