Hitaan lukijan bpy-luku

Helsingin kirjamessut lähestyvät. Lippuja on jaossa instagramtileillä, blogeissa ja arvonnoissa. Pienessä punaisessa tilaajalahjaksi saadussa uusretroradiossakin jaettiin lippuja. Juontaja kysyi soittajalta onko hän kova lukija ja kuinka monta kirjaa menee vuodessa.

bpy luku.jpg

On tyypillistä liittää kirjanlukija korkeaan luettujen teosten viereen. Kirjanrakastaja lukee intohimosta, nautinnosta, tiedonjanosta ja viihteestä. Koukuttuu ja karkaa kansien väliin. Jos kirjanlukutahtia voisi mitata kuvitteellisella bpy-luvulla (books per year), olisin epälukija. En ole kirjojen suhteen niin kova ahmimaan kuin suklaata, jäätelöä tai leivoksia. Olen ennemminkin nautiskelija. Tutkiskelija. Kerrankin se jolle pari palaa tumma suklaata riittää, suklaalevyähän voisin syödä kuin leipää jos mitään järkeä ei olisi.

Muistan koulussa opettajan sanoneen, että mitä enemmän lukee, sitä nopeammaksi kehittyy. En koskaan kehittynyt nopeaksi, en kaunokirjallisten enkä oppikirjojen suhteen. Olen miettinyt johtuuko se siitä, etten osaa sisäistää tahdikkaasti vaan menen kirjain, sana, välilyönti ja kappale kerrallaan. Vain risteileekö päässäni niin paljon kaikkea, etten fokusoidu vain tekstiin ja siksi sen sisäistämisessä kestää? Onko minun vaikea käsittää kokonaisuutta tehokkaasti? Pelkäänkö menettäväni jotakin rivien välissä?

Jotkut kirjat kulkevat kassissa viikkotolkulla, luen niitä vähitellen. Sivukin kerrallaan. Siksi en lähtökohtaisesti kestä pitkiä lukuja joissa ei juurikaan ole edes kappaleita. Tietyllä tavalla siksi kirjan loppuun lukeminen on saavutus. Koska en ahmi niitä kuin pussillista karkkia. Onko lukijoille lukeminen erilaista? Onko kirjallisuuden ja kirjoittamisen opinnot tehneet minusta liikaa analysoijan? Vai lukevatko nopeatempoiset lukijat vain tiettyä genreä? Muistelevatko ja makustelevatko he lukumatkansa aikana?

Jos kirjanlukeminen olisi urheilulaji, olisin ehkä pitkän matkan juoksija ennemminkuin sprintteri. Kohtuukäyttäjä ennemminkin kuin addikti.Vaikka enemmän kuin mielelläni, antaudun kirjalle. Muttei se miusta tee nopeampaa lukijaa. Onneksi kyseessä on kuitenkin laji, jossa ylilyönnit tai alisuoritukset ovat yhtä terveellisiä.

Kulttuuri Kirjat Ajattelin tänään

..kesken..

Mitä tarkoittaa, että jokin on kesken?

..kesken...jpg

Että jokin on työn alla, menossa eteenpäin tavalla tai toisella. Matka voi olla kesken. Ihmisen kasvu on aina jollakin tapaa kesken. Clare Mackintoshin ja Jussi Valtosen äänikirjat sekä työn sivussa kulkevat (tai pikemminkin laahaavat) opinnot ovat kesken. Syysvaatteiden esille nosto ja kesämekkojen ylähyllylle pakkaaminen ovat kesken. Sisustaminen puolitoista vuotta sitten muutettuun asuntoon on kesken. Keskeneräinen projekti jonka ei ehkä koskaan ole tarkoituskaan olla valmis. Sillä ei ole varsinaista alkua, saati loppua. Jonkin keskeneräisen ei koskaan tule saapua valmiiksi. (Ja joidenkin mielestä kehitys loppuu tyytyväisyyteen, sikäli siis on hyväksyttävä että tulee aina olemaan kesken.)

Keskeneräisyys on myös rasite. Koulun jättäminen kesken on turhapäiväistä, laiskuutta. Energiaa on turhaan käytetty aloitukseen, jos ei vie asioita loppuun. Sillä loppuun saattaminen, hampaat irvessäkin, on hyve. Valmiiksi saaminen on meriitti jota juhlitaan. Ei kukaan juhli kesken jättämistä. Avioliiton keskeyttämistä, kuntosalijäsenyyden irtisanomista tai opintojen jättämistä. Kesken jättäminen on luovuttamisen merkki.

Kesken jättäminen on ärsyttävää, silloin kun se on ulkopuolelta aiheutuvaa. Teatterisaliin kesken säntäävä katsoja, kun esitys on jo alkanut ja jonka paikka on penkkirivin keskellä. Laatikoiden keskeytynyt järjestely yllätysvieraiden vuoksi, koska tietää ettei sitä jatka kuitenkaan enää myöhemmin. Tai kun itse huomasi liian myöhään lounasseuraan istahtaessaan, että pöydän yli kurkoteltiin kiihkeästi suputtuaen juttua joka jäi kesken.

Jotkut kirjan vain jäävät kesken. On noloa myöntää, että Finlandia palkittua teosta ei jaksanut muutamaa sivua pidemmälle tai klassikko, kuten Sinuhe Egyptiläinen jäi suurimmalta osalta kesken. Minulla näitä teoksia ovat olleet myös Laura Lindstedtin Oneiron (koska kirjasto vaati sen takaisin seuraavalle), Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät (koska aihe tuli liian lähelle sitä aihetta mitä itse vielä keskeneräisesti kävi läpi), Agatha Christien Kuolema ilmoittaa lehdessä (koska se ei vaan edennyt), George R. R. Martinin Valtaistuinpeli (koska se oli niin yksityiskohtainen, että vaati sillä hetkellä enempää paneutumista kuin minulla oli) ja Khaled Hosseinin Tuhat nousevaa aurinkoa (koska tuli paha olla). Jotkut niistä luen luultavasti loppuun. Kaikki eivät ole jääneet kesken ikuisesti tai siksi etteivät olisi helppolukuisia tai hyviä. Jotkut keskeneräiset olen lukenut loppuun aikojenkin päästä kuten Edith Piafin elämänkerta ja Dinan kirja. Ehkä jotkut keskeneräiset omatkin tekstit saavat vielä jatkoa, kun usein vaikeaksi koettu alku on jo hoidettu.

Ja loppujen lopuksi, tai ei nimenomaan lopuksi vaan oikeastaan, parasta on usein olla kesken. Hetki kun luet ja tajuat että olet uppoutunut. Imet itseesi tekstiä ja samalla huolestut, että eihän tämä vielä lopu. Elämässäkin parasta on olla keskellä, kesken. On päässyt vauhtiin, mutta vielä monta sivua jäljellä. Parhaimmat jutut tapahtuvat aina ”meidän kesken”.

Suhteet Oma elämä Kirjat Ajattelin tänään