Mia Kankimäki on nainen joka herättää minussa ihastusta. Hänen rohkeutensa tulee yltiöpäisestä rehellisyydestä kertoa pelkäävänsä valtavasti. Sen vuoksi en tunne epämääräistä kateutta ja itsesäälin pohjavirettä ihailussani. Sitä että minunkin pitäisi osata, tehdä, ehtiä, uskaltaa ja haluta tuo kaikki että olen onnistunut.

Kankimäen ensimmäisen teoksen luin muistilapuille. En ole uskaltanut tarkistaa voiko post it -lappujen liima tarttua kirjan sivuihin. Kävin kuuntelemassa Kankimäkeä jokin vuosi sitten Kallion kirjastossa ja hänkin huomasi lappujen määrän signeeratessaan kirjaani. Tai oikeastaan hänen kirjaansa jonka omistaja olin.

Muistan että Kankimäki oli harkitseva, rauhallinen, jopa vastauksiaan sulkeutuneen oloisesti valmistelevan oloinen. Matalaääninen. Uudessa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin hän kuvailee kuinka kurkkuongelmien vuoksi vieraili puheterapeutin luona ja joka kertoi hänen puhuvan matalimmalla äänellään vaikka onkin sopraano.

”Koko minäkuvani perustuu sille, että olen matalaääninen, synkeä ja flegmaattinen altto, mutta nyt olenkin muka joku aivan muu – joku iloinen, innostunut ja energinen ihminen, joka on puhunut 42 vuotta väärällä äänellä!

Symboliikka on läpitunkevaa, olenhan lähdössä tälle matkalle nimenomaan etsimään uutta ääntä: jonkun sellaisen rohkean naisen ääntä, joka kulkee läpi elämän rennosti hymyillen.”

Kankimäki ikään kuin levittää elämänsä ja itsensä kirjan sivuiksi. Rehellisen rauhallisesti, pohtivan harkitusti. Kauniisti. Samaan aikaan se on jotenkin verkkaisesti etenevän rauhallista, kuin arkiset päivät. Ja toisaalta taakse katsoessaan huomaa tehdneensä vaikka mitä ja vaikka kuinka paljon. Ehkä tätä kirjaa voi kutsua nimellä Naiset, sillä edellistä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, hän kutsui Asioiksi. Naiset paljastuvat Kankimäen elämänkerrallisen, matkapäiväkirjamaisen ja tutkimuksenomaisen kerronnan mukana ristiriitaisiksi. Yhtä naista voi ihailla eri kulmista ja loppujen lopuksi rohkeat, ihmeelliset naiset ovat yhtä lailla tavallisia ihmisiä.

Poimimme toisistamme hehkuviksi ne piirteet joita meillä ei ole tai joita haluaisimme itsestämme löydettävän. Masennumme ettemme ole samanlaisia ja unohdamme että aika, juorut, yksittäiset piirteet, sanomalehdet, sosiaalinen media ja tekstinmuokkausohjelma saa meistä kaikista jäljelle puolia joita joku toinen kadehtii miettien, että itseltä nuo puuttuvat. Ja etten sen vuoksi itse olisi oikeastaan yhtään mitään.

Naisia on tutkielma, pohdiskelma yhden naisen näkökulmasta ja samalla myös ylipäätänsä naisen näkökulmasta toisiamme kohtaan. Se on omaan makuuni yhtä ihana kirja kuin edeltäjänsä. Se on romaaninkaltaisesti soljuva, kirjailijan näkökulmasta pohtiva, ei raivostuttava yleistys ja ainoita totuuksia tarjoava teos vaan rehellisen avoin kirja. Vähän kuin tämän sivuston kategorioista ”Ajattelin tänään”.

Kirja tuo jotenkin esiin sen, mitä naiseuden ajatukseen liittyy. Kuinka rohkeus naisen rooliin on ylitettävä sukupuolen sekä oman itsen vuoksi.

”Olen käynyt Afrikassa kahdesti: molemmat matkat ovat olleet unelmieni täyttymyksiä, ja molemmilla olen pelännyt kuollakseni.”

Ja silti, tai siksi, Kankimäki lähtee matkaan taas uudestaan.