Tytöt

Olen miettinyt viime aikoina paljon tyttöyttä. Tyttönä olemista, tyttönä kasvamista ja tyttöyden piirteitä. Sitä kuinka sukupuoli vaikuttaa identiteettiin ja miten se näkyy omassa kasvussa. Kuinka toinen sukupuoli vaikuttaa omaani. Tai miltä voi tuntua olo väärässä kehossa. Sitä kuinka sukupuolensa korjaajat nimenomaan korostavat sukupuolen erilaisuutta. Tai mikä ero on tytöttelyllä ja tyttömäisyydellä. Tai miltä tuntuu kasvaa yhteiskunnassa, jossa kuukautiset vaikuttavat oppineisuuteen, kun et mene kouluun niiden aikana.

En ole koskaan epäillyt tyttöyttäni. Olen nauttinut siitä ja sovin aika lailla siihen mitä perinteisesti tyttöydestä ajatellaan. Joku käyttäisi kai termiä muotti, kuulostaa hieman ahtaalta. Mutta jos tiivistäisi tyttöyden ainakin hetkeksi jonkilaisen muottiin, että sitä olisi helpompi käsitellä. Jokainen muotti jättää mielestäni silti erilaisen jäljen. En edes muistanut kuinka rankkaa tyttönä oleminen ja kasvu olivat ennen kuin luin Emma Clinen Tytöt -kirjan. Sitä on luettu ja käsitelty pelkästään Lilyssä ainakin blogeissa Visual Diary, Älä ota sitä niin vakavasti ja Unettoman kirjablogi.

Takakannen teksti tiivistää kirjaa hyvin; ”Tytöt on viettelevä ja pysäyttävä kasvutarina, jonka juurilla on tositarina Charles Mansonin johtamasta kultista.” Kirja ei särkenyt sydäntäni tai räjäyttänyt mieltäni, kuten Lena Dunhamin, se etenee jopa matelijamaisen hitaasti. Se on kuitenkin ihastuttavan tarkkanäköistä ja oivaltavaa tekstiä. Neljätoistavuotiaan päähenkilö Evien kasvua kuvattiin jotenkin taitavan vaivaannuttavasti, niin että lukijallekin tulee teini-ikäisen tietämättömyyden nöyryytetty olo. Päähenkilö Evielle kasvaminen ei ole kevyttä.

”Tyttöys oli jatkuva projekti, joka tuntui vaativan kummallisia ja täsmällisiä hoitotoimia. Näin aikuisen ihmettelen sitä haaskatun ajan määrää. Kaiken sen ajan, minkä minä olin käyttänyt valmistautumiseen – olin lehdistä oppinut, että elämä on pelkkä odotushuone, kunnes joku huomaa – pojat olivat käyttäneet omaksi itsekseen kasvamiseen.”

Kirja on vahvasti aikaan sidonnainen, mutta kyseenalaistaa silti tänäkin päivänä tyttöyden taakkaa, kuinka siitä täytyy seuloa itsensä. Tyttöjen välinen kilpailu voi olla raadollisempaa kuin poikien ja tarve erottua muista tytöistä ja samalla kuulua heihin, on ristiriitainen ja voimakas. Ja kuinka suppea maailma voi olla kun sen täyttävät historiankokeet, voimistelutossujen kuminauhojen ompelu ja naapuripulpetin Simo. Ja jos jokin näistä kolmesta asiasta ei ihan kulje, kokeet menivät huonosti, unohti ommella ne kuminauhat tai se poika ei vastannut katseeseen, maailma kaatui.

”Kusipää, Connie mutisi, muttei ollut oikeasti vihainen. Se kuului tyttönä olemiseen – että hyväksyi kaikki vastuakset mitä sai. Jos suuttui, oli hullu, ja jos ei reagoinut millään lailla, oli huora.”

Tyttöys on itselle ollut jokatapauksessa jotakin, josta en ole ikinä kokenut haluavani irti. Olen kyllä kokenut raivostuttavia linjanvetoja esimerkiksi siitä mitä pojat saavat tehdä ja mitä lajeja tytöt eivät voisi harrastaa. Mutta jotenkin koen, että ne raja-aidat, jotka on rakennettu aikaa sitten tytön ja pojan väliin, ovat niin hapertuneet, että omalla sukupolvellani on ollut mahdollisuuksia kaataa niitä hyvinkin kevyesti. Tai sitten olen saanut kasvaa kodissa, jossa ei ole ollut linjanvetoja, joissa olisi tai vaihtoehtoisesti ei olisi saanut tehdä jotakin vain koska tyttö tai poika. Tuleekohan maailma koskaan olemaan sellainen, että kaikkialla olisi samoin.

Tärkeintä on,että on saanut vapaasti olla tyttö. Leikkiä spidermanukoilla, hypätä hyppytornin korkeimmasta tornista, kokeilla cartingautoja ja palata sitten barbien miniatyyrikahvikuppiastiaston pariin, valinnut punaisen pyörän ja pukeutunut koko ikänsä hameisiin. Olen rakastanut lämpökihararullia, tyllihameita ja mummon kultaisia vatsatanssissa käytettyjä tossuja. Olen kyseenalaistanut oletuksia minkälaisia tyttöjen pitäisi olla, mutta nauttinut siitä, että kehostani kasvaa nainen.

Sivumennen -podcastin Johanna ja Jonna kävivät tyttöyden aihetta läpi eräässä jaksossaan. Olisin mielelläni ollut keskustelussa mukana, ainakin sivusta nyökyttelijänä. (Tällä podcastilla on erinomainen alkuslogan. ”Täällä me puhumme siitä mistä ei ole puutetta. Eli hyvistä kirjoista.”) He olivat tuota jaksoa ajatellen lukeneet Clinen samaisen kirjan.

On eri asia ajatella vapautta ja luonteenomaista. Ei ole tasa-arvon vastaista käyttää korkokenkiä, sheivata kainaloitaan tai jäädä kotiin perheenäidiksi jos se on omasta halusta lähtevää. Tytön ei tarvitse leikki nukeilla, mutta hän saa. Nyt jälkeenpäin muistelen tyttöyttä kepeänä, kun katselen mekoissa pyöriviä lettipäisiä lapsia. Mutta keveys ei tarkoita älyllisyyden keveyttä. Suosittelen Emma Clinen kirjaa ja ylipäätänsä tyttöyteen liittyvien ajatuksien pohtimista. Kirja on kirjoitettu ihanasti valituin sanoin, vaikka aihe ei ole vain pelkkää ihanuutta.

”Suzanne unohtaisi minut, ajattelin, ranchilla elämä kiitäisi eteenpäin ilman minua eikä minulla olisi mitään. Sorrettu oloni ahmi näitä ajatuksia ja lihoi niistä.”