Ladataan...

 

Vuoden alussa asetin itselleni 3 tavoitetta keväälle:

  • -10 kg
  • 25 seuraajaa blogini Facebook-ryhmälle
  • 10 blogijulkaisua ja sen myötä pääsy Blogilistalle

 

Blogini Facebook-ryhmällä on nyt 25 seuraajaa. Blogijulkaisuja olen tehnyt 12.1.2019 alkaen tähän päivään mennessä 12 (tämä julkaisu mukaan lukien), ja blogini tuli juuri hyväksytyksi blogit.fi-listalle, mikä toivon mukaan tuo blogille lisää lukijoita!

Keväälle asettamassani painonpudotustavoitteessa olen kuta kuinkin puolivälissä. Pudotin 5 kiloa yhdeksässä päivässä. Sen jälkeen olen lipsunut ja mennyt tässä pari viikkoa pitämättä edes ollenkaan kirjaa syömisistäni ja hallitun herkuttelunkin itselleni sallinut enkä ole vaakalukemiakaan säännölliseen tsekkaillut. Tämä kurittomuus on johtanut siihen, etten juo taaskaan vettä lähimainkaan tarpeeksi. Riittävä nesteytys ei vaan kohdallani koskaan käytännössä toteudu ellen erikseen huomioi asiaa pitämällä juomisistakin kirjaa. Kuluneen reilu kahden viikon seurauksena olen painonpudotuksessa ottanut takapakkia kilon verran. 

 

 

Totta kai takapakki vähän aina harmittaa. Taas toisaalta se on vain yksi kilo. Olen sallinut itseni tässä tovin elellä aivan huolemattomasti ja leppoisasti ilman, että itseään ihan älyttömästi olisi mitenkään rajoitellut tai näitä asioita stressaillut tai murehtinut. Olen tyytyväinen, että näinkin hövelillä toiminnalla ei ole sitä kiloa enempää otettu takapakkia! Viisi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin, on kumminkin vielä ihan kelpoedistystä, eikö olekin?

Ilmankin tiukkaa seurattavaa ohjelmaa tilanne on pysynyt tässä jotenkin kumminkin hallinnassa eikä se taas ole vaatinut mitään ponnistuksia, vaan homma on sujunut aivan rennosti ja täysin omalla painollaan. Mitään älyttömiä ylilyöntejä ei ole ollut. Jos yhtään olen puntaroinut kahden vaihtoehdon välillä, joista toinen on se terveellisempi, olen päätynyt valitsemaan sen terveellisemmän. Karkkia en ole syönyt, jos suklaa kuorrutteisia pähkinöitä ei lasketa. Onhan niissäkin se suklaa, joo, tiedetään. Ja suklaassa onkin jo aivan tähtitieteellinen määrä kaloreita. En näitä suklaapäällysteisiä pähkinöitä kuitenkaan ihan älyttömästi ole vedellyt. On kai se kuitenkin parempi syödä jugurttikuorrutteisia kuivattuja marjoja ja suklaakuorrutteisia pähkinöitä (ja siis nimenomaan KOHTUUDELLA) kuin että napostelisi karkkikarkkia? Karkissa ei ole mitään terveellistä tai ravitsevaa osaa. Sen huomaakin siitä, että karkki ei minulle ylipäätänsä oikein maistu enää ja jos siihen sortuu, siitä tulee heti vähän äklö olo. Jos taas kohtuudella syön näitä irtosnacksejä (kuivattuja hedelmiä, marjoja, pähkinöitä yms) suodessani itselleni ansaitun herkkuhetken, tästä ei tule huono olo yhtään, vaikka osalla olisikin suklaakuorrutus.

 

Paljon on tullut myös syöneeksi tuoreita hedelmiä, vihanneksia ja marjojakin. Toisin sanoin homma ei ole karannut aivan käsistä, vaikka olenkin ottanut nyt näiden suhteen aika rennosti. Laskiaispullakin on tullut nautittua ja kaksi runebergintorttua. Kotkan vierailulla Riitta piti huolen siitä, että tarjolla oli jos jonkinmoista herkkua. Tämä kyläreissu oli suunnitelmissa ollut niin pitkään, ettei tullut mieleenkään alkaa siellä hurjasti pidättäytyilemään ja kaloreita laskemaan. 

Mielestäni joskus on hyvä ottaa vähän rennommin ja suoda itselleen jossain määrin huolettomuutta. Tälle tuli nyt sitten hinnaksi 1 kg. Minä voin elää asian kanssa. Nyt pitää alkaa sitten taas vaan ottamaan hommaa kontrolliin ja tehdä itselleen pientä kurinpalautusta. Ja kun tämän teen, se kilo lähtee kyllä hetkessä pois. Se on minulle tiukka kahden viikon puristus ja olen saavuttanut kevättavoitteeni -10 kg. Vielä en ole siis tosiaankaan tässä luovuttanut tai menettänyt toivoa. Kunhan pidin ja soin itselleni pienen hillityn hallitun huilitauon ihan vaan, koska elämästä pitää myös voida nauttia. Itselleen pitää myös voida jonkin verran suoda ja sallia.

Vähän tässä vielä arpoilen, minkälaista ohjelmaa tai linjaa alan vetää seuraavaksi. Forever Living Productsin F15-ohjelmakin olisi valmiina odottamassa ja jossain kohtaa kevättä aion kyllä tähänkin haasteeseen tarttua. En ole vain ihan varma, olisiko aika nyt vaiko suosiolla vasta sitten, kun kevät on pidemmällä, jolloin ulkona on niiiiin paljon helpompi taas viihtyä! Kuntosalijäsenyyden hankkimista olen myös miettinyt, mutta haluan olla varma siitä, että jos sen otan, siellä tulee ihan oikeasti myös sitten käytyä. Tässä kohtaa olisi oikeastaan tosi jees, jos olisi joku hyvä, valmis, vaikka ihan kotonakin suoritettava pikku jumppa tai treeni. Jotain riittävän yksinkertaista mieluusti sisältäen ihan vain muutaman eri harjoituksen niin voisi tulla jopa arjessaan tehtyä!

 

Kuvat: pixabay ja Tanja Burtsoff

 

 

Ladataan...

...jatkuu

 

Lukion jälkeen tein töitä muutaman vuoden. Olin varsin tyytyväinen, kun pääsin vihdoin tekemään niin sanottua "siistiä sisätyötä" eli toimistohommia. Oikeastaan haaveilin silloin ainoastaan vakinaistetuksi tulemisesta ja sen tarjoamasta elämän vakaudesta ja mahdollisuuksista. Parhaimmillaan työskentelin toistuvilla määräaikaisuuksilla putkeen samassa paikassa lähes kaksi vuotta toimistosihteerin tehtävissä ja sitten työsuhdetta ei enää jatkettukaan. Tässä vaiheessa päätin opiskella merkonomin tutkinnon. Nyt olin siirtynyt itsekin laskelmoimaan ja miettimään näitä kaiken maailman "elämän realiteetteja": yksinkertaisesti kuvittelin valmistuttuani työllistyväni hieman helpommin.

 

 

Loppujen lopuksi mikään unelma ei ole koskaan ollut minulle niin vahva kutsumus, että se olisi ollut riittävän kantava siinä määrin, että asiaa olisi tosissaan jaksanut tavoitella ja tehdä, mitä se vaatisi. Minulla ei ole ollut mitään juttua, mitä haluaisin enemmän kuin mitään muuta. Moni ystäväni opiskelee yliopistossa ja tunnen monia, jotka ovat käyneet ammattikorkean. Koskaan en ole tosissani kadehtinut heitä siitä. Tiedän, että opiskelupaikan saaminen on ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja sen taustalla on tavattoman paljon työtä, vaivannäköä, ajankäyttöä ja puurtamista. Yleensä on vaadittu myös useampi yritys ennen kuin onnisti. Harvapa yliopistoon lampsii sisään noin vaan, varsinkaan Helsinkiin.

Ja opinnot itsessään, ovathan nekin vaatineet paljon myös! En siis ole heille siitä kateellinen enkä edes kehtaisi olla. Minä vain ihailen heitä. Eihän mikään ole koskaan estänyt minua tekemästä sitä tietoista päätöstä, että minä tosissaan haluan jotakin, kuten sen opiskelupaikan yliopistosta, ja tavoittelemasta sitten tätä unelmaa määrätietoisuudella ja tahdonvoimalla, joka vie läpi vaikka sen kuuluisan harmaan kiven.

Totuus on, että minä en vain koskaan ole halunnut mitään niin palavasti ja tosissaan, että olisin ollut valmis antamaan sen eteen aivan kaikkeni. Tiedostan sen, että opiskelupaikan saanti yliopistosta vaatisi todella paljon. Se vaatisi enemmän, mitä minulla on siihen motivaatiota. Ei ole edes järkeä lähteä yrittämään, jos ei tee sitä aivan tosissaan. Se, että vähän nyt laiskasti ja puolitosissani kokeilisin tätä tai tuota, ei varmasti kantaisi minua kuitenkaan maaliin asti. Ja kun epäonnistuisin sitten siinä epämääräisessä yrityksessäni, jättäisin asian heti sikseen. Niinhän siinä kävisi, joten hakeminen olisi ollut kohdallani vain kaikkien ajanhaaskausta. Ei se kannata, jos ei halua tarpeeksi ja ole oikeasti valmis tekemään, mitä se vaatii. Enkä minä ole.

Se, mistä taas kadehdin näitä ihmisiä hiukan, on se, että he tietävät, mitä tahtovat. Heillä on ollut unelma ja jotain, mitä he haluavat tarpeeksi. Heillä oli se jokin oppiaine tai ala, joka kutsui. Se itsessään on jo jotain, mitä minulla ei ole koskaan oikein ollut. Ei minua oikeastaan häiritse, että heillä on tämä jokin, mikä minulta puuttuu. Minä vaan toivoisin, että minullakin olisi sellainen unelma, siinä kaikki.

 

 

Vasta aivan viime vuosina olen päässyt jonkinnäköiseen rauhaan tämän asian kanssa ja hyväksynyt sen, että on täysin mahdollista, etten minä koskaan tule keksimään itselleni mitään tällaista yhtä suurta, omaa, kunnianhimoista haavetta ja tavoitetta. Siis sitä sellaista unelmaa, joka veisi minut läpi vaikka sen harmaan kiven. Ei kaikki varmaan keksikään. Ehkä minä sitten elän tällaisen perin keskinkertaisen perusduunarin elämän, kun en keksi itselleni oikein parempaakaan - ja sekin on ihan okei! Ehkä keskityn vain kaikessa yksinkertaisuudessaan siihen, että saan elää jatkossakin onnellista ja omannäköistäni elämää. Sehän onneksi kumminkaan ei vaadi välttämättä hienoa tutkintoa.

 

Kuvat: Tanja Burtsoff

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Voi että kun on kaunista ja ihanaa ja niiin tunnelmallista! Oi, mikä satumainen winter wonderland!

Anteeksi nyt ihmiset, mutta mitä mömmöjä olette oikein vetäneet ja jatkokysymys, mistä minulle saataisiin sama satsi?? Toisinpäin kääntäen, mikä minussa on oikein vialla, kun en tätä aivan ihmeellistä ja ihanaa talven satumaata osaa fiilistellä ja arvostaa? Lumihan on riesa, yksi jumalaton riesa! Kaupungissa likaa ja saastaa riittää silmänkantamattomiin. Onpas tosiaankin kaunista ja mieltä ylentävää.

Kohtuullisissa määrin lumi ei minua haittaa. Mutta kun käy näin, että sitä vaan tulee ja tulee ja tulee eikä loppua näy, silloin alkaa huumori olla vähissä. Lumi haittaa liikennettä, on liukasta ja näkyvyys on huono. Autoilijan painajainen, mutta helvetti on irti myös julkisen liikenteen puolella. Täydellinen kaaos. Runsas lumentulo tuo mukanaan monenlaisia vaaratilanteita. Ja lumityöt. Kaamosmasennus on sekin ihan oikea juttu ja todellinen ongelma. Ja kuten masennuksessa, kaamosmasennuksessakaan ei ole kyse siitä, että jokin nyt vähän harmittaa tai että kokisi elämäänsä jonkinlaista tyytymättömyyttä. Pöyristyttävää kyllä vielä terveydenhuollonkin puolella työskentelee ihmisiä, jotka kuvittelevat näin.

Välttelen nyt ulos menoa viimeiseen asti, sillä tuolla taapertaminen ja rämpiminen lumi- tai räntäpaskan vielä sataessa naamalle vaakatasossa saa minut yksinkertaisesti helkkarin pahalle tuulelle. Osaan minäkin kumminkin sentään fiilistellä talvea. Esimerkiksi eilen fiilistelin sitä, kun ihan oikeasti ensimmäistä kertaa moneen päivään ulkona sai olla ilman, että jotain skeidaa lentää naamaan täydellä syötöllä. Tulen ihan täysillä fiilistelemään joka ainoaa merkkiä ja lupausta keväästä. Fiilistelen aina lumien sulamista. Se onkin jotain, mitä olen odottanut hartaasti siitä lähtien, kun ensilumi satoi maahan. Harva uskookaan, kuinka kiihkeästi minä tätä odotan!

Bloggaan itsekin paljon hyvinvoinnista. Hyvinvointi- ja lifestylebloggareille on aika tavanomaista kirjoitella myönteisiä ja kivoja juttuja ja kuvittaa ne kauniilla ja harmonisilla kuvilla. On tavallista keskittyä mukavaan ja kauniiseen ja tuoda esiin positiivista ajatteluaan ja inspiraatioitaan ja motivaatiotaan. Siis toisin sanoin niitä parhaita puoliaan. Ja onhan siinä ihan pointtia. Itsekin yleensä kyllä teen parhaani pysyäkseni positiivisena ja keskittyäkseni elämässäni siihen kaikkeen, mikä on hyvää. Ja jos jokin ei ole hyvää, mietin, voinko tehdä asialle jotakin. Tottahan se on, että sää on niitä asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Se nyt on, mitä se on. Vaikuttaa voi siihen, kuinka tähän asiaan suhtautuu. Kannattaako sitä nyt kauheasti valitella asiaa, johon ei voida vaikuttaa? No ei. Eipä oikeastaan. Voihan sitä aina kirjoittaa siitä, kuinka vihaa vihaa vihaa talvea ja kuinka lumi on kylmää, valkoista paskaa ja kuinka armottomasti kaiken aikaa vaan vituttaa vituttaa vituttaa. Se on eri asia, antaako tällainen talviviharanttaus sitten yhtään kenellekään yhtään mitään.

Mutta toisaalta taas kun en todellakaan ole talvi-ihminen. En ole koskaan ollut, en tule koskaan olemaan. Suomessa meillä on moni asia hyvin, mutta jos minulta kysytään, meidän talvet ovat aivan kamalia. Aina, kun kuulen Loton mainoksen "Lotto - mitä sinä tekisit?", vilpitön, välitön vastaukseni kuuluu joko "muuttaisin pois Suomesta" tai "viettäisin vain kesät Suomessa". Tai jos lompakko antaisi sen verran myöden, ainakin joka talvi tekisin sen yhden etelänreissun enkä tarkoita nyt Tallinnaa. "Suomi on paras paikka suomalaiselle" saa minut tuhahtamaan epäuskoisesti.

Kun jotain vihaa, siis todella vihaa, yhtä paljon kuin minä vihaan Suomen talvia, se on oikeastaan turha yrittääkään opetella niistä tykkäämään tai nauttimaan. Teen parhaani, etten vietä kaikkea aikaani vain raivoten vihaamastani talvesta ja lumesta, koska uskoakseni se olisi vain tympeää ja uuvuttavaa kuunneltavaa ihmisille ympärilläni. Ei ole mitään mieltä jumittua siihen negatiivisuuteen ja vihaan ja keskittyä levittämään sitä ympärilleen minkä kerkiää. Ainahan sitä koittaa pitää mielialansa korkealla, mutta samaan aikaan talven loputon synkkyys on niellä syvyyksiinsä. Pimeä, kylmä talvi lumineen, jäineen, sohjoineen ja jatkuvine myräköineen väsyttää ja tympii ja ennemmin tai myöhemmin tulee aina se hetki, kun sää myös ihan oikeasti jo kypsyttää ja paremman ilmaisun puuttuessa siis vituttaa. Ihan armottomasti. Eikä sille mitään voi. Ei sitä muuteta ajattelemalla positiivisesti. Onhan niitä talvi-ihmisiä, mutta kaikki eivät sellaisia tosiaankaan ole. Ja nekin, jotka talvesta noin enimmikseen tykkää, jossain vaiheessa yleensä löytää itsensä tyypillisestä talvisesta tilanteesta, johon meinaa jo ärsyyntyä ja mennä hermo.

Itse olen tätäkin talvea jo aivan kurkkuani myöten täynnä. Siinä vaiheessa herättää lähinnä ärsytystä nuo jatkuvat winter wonderland ihkutukset ja hehkutukset huokailuineen, sydämineen ja postikorttimaisemakuvineen. Itse en vain saa mitään tuosta jatkuvasta talven ihannoinnista ja romantisoinnista irti, kun samaan aikaan liikkeelle lähtiessään ulkona saa jatkuvasti kohdata aivan toisenlaisen todellisuuden. Kuinka suuri osa talvesta on lopulta sitä iki-ihanaa, kuvankaunista ja satumaista? Ja kuinka suuri osa taas on sitä kaikkea muuta paskaa? Talvi kaupungissa tai liikenteessä ei ole mikään tavattoman hehkeä kokemus. Likaista, vaivalloista, vaarallistakin ja rumaa.

Eihän se minulta ole toki pois, jos joku toinen talvesta iloitsee ja nauttii ja sitä fiilistelee. Saahan talvea vaikka rakastaakin, jos siltä tuntuu. Mutta eikö yhtä lailla myös minulla ole kaikki oikeus talvivihaani? Hedelmällistä tai ei, näin minä talven koen ja tunnen. Minusta olisi tosi paljon kivempi elää ja asua jossain, missä vuodenajan vaihtelut eivät olisi näin äärimmäiset ja talvet näin raskaat. Lunta on varmasti helppo ihastella ja diggailla etäältä, jos ei tarvitse elää arkeansa tämän lumisen helvetin keskellä kaiken vaikeutuessa ja muuttuessa raskaammaksi. Siihen ei ole tarjoutunut vielä mahdollisuutta. Ehkä ei koskaan tarjoudukaan. Ehkä lopun elämääni saan tsemppaamalla tsempata itseni läpi jokaisesta näistä syvästi vihaamistani talvista. Kyllähän näistä aina jotenkin selviää, jos ei muuten, niin sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla. Pimeydessä yksin rämpiessään sohjossa hyytävän tuulen tunkeutuessa aina luihin ja ytimiin sen samalla puhaltaessa lumihöttöä naamalle, aina voi tarvittaessa päästellä muutaman ärräpään puskiessaan eteenpäin. Joskus vitutus voi myös olla se voima, jolla painaa paskassa eteenpäin.

Tuijotan tympääntyneenä ulos bussin ikkunasta. Alan huomata toistuvan ilmiön, jossa bussini heittää lokaa pysäkeillä seisovien ihmisten päälle. Ihmisten ilmeet ovat aika korvaamatonta nähtävää. Syvää närkästystä, kiukkua, kauhistusta. Pikkuhiljaa alan tuntea oloni lähes hilpeäksi. Onko kyseessä vanha kunnon "surkeus rakastaa seuraa"-ilmiö? Ehkäpä. En minä sentään vahingoniloinen ole. Se, että jonkun vaatteet kastuvat tai likaantuvat ei tuota minulle kummoistakaan iloa. Ikäväähän se on. Ei. Enemmänkin minut valtaa tämä tunne, joka joskus tulee, kun kaikki on jo niin kerta kaikkisen karseaa, ettei enää tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Onhan tämä nyt aika surkeaa. Mutta en ole suinkaan yksin. Kanssani nämä surkeimmatkin hetket jakaa viisi ja puolimiljoonaa hullua suomalaista. Yhdessä ollaan kaikki tässä samassa sohjossa!

 

Kuvat: Tanja Burtsoff

 

 

Pages