Elämä on parasta juuri nyt
Elämäni syksy
Siltä minusta todella tuntuu: että elämä on parasta juuri nyt. Tämä lienee elämäni paras syksy.
Muistanko sitten joka ainoan elämäni syksyn? En tietenkään. Hyvin heikosti. Eikä siitä ole kyse – varmasti elämääni on mahtunut hyviä syksyjä aiemminkin.
Jos kuitenkin ihan mietin elämääni ja sen eri aikoja ja tapahtumia, en saata keksiä, mikä olisi voinut olla se syksy, kun asiat oli paremmin. Milloin olisin ollut näin tyytyväinen sen hetkiseen elämäntilanteeseeni kokonaisuudessaan ja samalla näin täynnä intoa ja odotusta tulevaisuuden suhteen? Tuskin sellaista aikaa on ollutkaan tai sitten muisti pettää.
Juuri nyt elämä tuntuu olevan jokseenkin raiteillaan ja ihan ehdottomasti aina vain parempaan suuntaan menossa.
Toki tämä synkkenevä syksy välillä tympii. Sitä on ihan armottoman kohmeessa, aina vain unettaa ja paleltaa, päivät sen kuin lyhenee, satelee…
Silti vain elämä on minusta aivan ihanaa!
Tällä viikolla sain eräältä läheiseltäni hyvin jännittäviä ja aivan mahtavia uutisia! En paljasta enempää, sillä se ei ole minun asiani tässä kohtaa kertoa, mutta sanotaan, että tulin näistä uutisista ihan valtavan iloiseksi.
Nyt kun rakkaillakin on vielä samaan aikaan ihan omia upeita juttuja meneillään, sydämeni täyttyy lämmöstä. Satoi tai paistoi, asiat on nyt kuitenkin kaiken kaikkiaan niin hienosti, että siitä ei päästä mihinkään. Ei voi valittaa. Tämä näin on minun syksyni!
Ja samaan aikaan myös monen läheisenkin – ja se tästä juuri tekeekin niin mahtavaa! Tuntuu, että paitsi minulla, monella rakkaalla on juuri nyt lupaava nousukausi käynnissä. Tämä täyttää minut kiitollisuudella ja ilolla.
Meidän vuoromme
Kun itsellä on asiat hyvin, sitä samaa toivoo entistä enemmän myös toisillekin, tahtoo heidän olevan aivan yhtä onnellisia ja onnekkaita. Sitä ikään kuin toivoo ”olisivatpa rakkaani täällä kanssani”, eli siis hyvässä paikassa omissa elämissään – mitä se nyt sitten kenellekin tarkoittaa. Haluan vain nähdä, että he itse ovat tyytyväisiä. Ja kun he sitä ovat, mikään ei ole sen parempaa.
Voidaan siis sanoa, että minun pienessä maailmassani kaikki alkaa olla nyt varsin hyvin.
Pari kuukautta taaksepäin ihan mietin, mikä on se asia, mitä minä toivoisin vielä universumilta. Mikä olisi jotain, mistä nyt unelmoin ja mistä riemastuisin ikihyviksi. Yritin keksiä jotain mahtavaa, mutta mahdollista ja täysin realistista. Sellaista, joka hyvin voisi tapahtua. Jotain tärkeää, elämäntasoa kohentavaa ja konkreettista.
En saattanut keksiä mitään sellaista toivetta suoranaisesti itselleni, joten toivoin universumilta, että eräs rakkaani saisi erään tietyn toivomansa asian. Sitä minä toivoin juuri nyt ja tähän syksyyn eniten. Ajattelin, että se olisi ehkä parasta, mitä nyt voisi tapahtua. Kuvittelin, kuinka hän soittaisi minulle intoa täynnä ja kertoisi upeat uutisensa. Mietin, miltä se tuntuisi. Kuinka onnellinen olisin hänen puolestaan.
Ja toiveeni kävi toteen! Juuri niin kuin kuvittelin sen tapahtuvan!
Kuinka onnellinen toisen ihmisen puolesta voi ollakaan! Ja samalla kiitollinen elämälle ja universumille. Joskus toiveemme kuullaan ja niihin vastataan. Hyviä asioita tapahtuu, ihania asioita tapahtuu vielä – meillekin. Nyt on meidän vuoromme.
Parhautta on, että tosiaan lähipiirissäkin tapahtuu nyt näitä mielettömiä juttuja: on uutta, unelmien työpaikkaa ja parisuhdetta ja… Ah! Kaikkinensa olen tästä hetkestä, tästä syksystä, niin niiiin fiiliksissäni!
Parasta nyt
Ihan tavallinen arkikin on minusta varsin mukavaa. Nyt kelpaa ihan olla vain ja nauttia tästä kaikesta. Elämästä.
Toki on vielä asioita, joita elämältä toivoisin, mutta juuri nyt minulla on selvästi kaikki, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen – sillä niin, minähän olen tosi onnellinen. Mikäli onnellisuus on päämäärä, siinä mielessä voidaan kai ajatella, ettei minulta puutu juuri nyt mitään?
Ihanan avopuolison ja kisujeni lisäksi iloa minulle tuottavat tänäkin syksynä savityöt, joita harrastelen enimmikseen kansalaisopiston kursseilla. Joskus myös kotipuolessa, mutta harvemmin, sillä se tuppaa olemaan sotkuista puuhaa ja ne työt pitää jossain päästä kuitenkin polttamaankin – se kun ei ihan hoidu kotiuunissa.
Kun kylmä ja pimeä alkavat masentaa, eteen kuppi kuumaa teetä ja nettiin – tapaan piristää itseäni suunnittelemalla talven irtiottoa ja get away -lomaa, joka olisi tarkoitus ajoittaa ehkä helmi-maaliskuulle. Lomakohteiden tutkailu ja niistä haaveilu on kivaa puhaa. Toki tämä edellyttäen, että on myös mahdollisuus tätä reissua päästä toteuttamaan – aikaisemmin tämä ei ole minulle ollut mahdollista, siksi nyt intoilee sitäkin enemmän.
Luulen, että jonkinlaiseen talven aurinkoiseen budjettilomaan rahatilanteeni pitäisi taipua. Tällä hetkellä alustavan kartoituksen jälkeen vahva vaihtoehto vaikuttaisi olevan Thaimaa. Yksityiskohdat ovat vielä kuitenkin hämäränpeitossa ja kohdekin saattaa vielä vaihtua.
Vasta äsken ajat oli toiset
Siitä ei ole kovin kauaa, kun ajat oli minulle aivan toiset. Tuntui, että turpaan tuli ihan joka käänteessä. Tuntui, että elämä sen kuin potki minua, valmiiksi maassa makaavaa. Juuri kuin luuli, että tästä ei enää voi mennä kurjemmaksi, niin vain aina kävi. Seuraava vastoinkäyminen ilmaantui. Kaikki oli aivan perseellään. Mietin, miten helvetissä tästä ikinä noustaan. Kuinka päästä tämän jälkeen enää kiinni elämään, jossa olisi yhtään mitään tolkkua. Tuntui vain niin toivottomalta.
Ei työtä, ei asuntoa, ei tietoakaan niistä. Ei rahaa – velkaa kylläkin. Erossa kissoistani, ei parisuhdetta… Tuntui, että olin pudonnut elämän kelkasta lopullisesti. Tilanteen pitkittyessä ajattelin, että tämä oli tässä minulle. Tästä ei enää nousta.
Kuinka tärkeää olisi ollut, että edes joltain suunnalta olisi tullut helpotusta, että edes jonkin suhteen olisi välillä myös lykästänyt. Koskaan elämässäni en ole kaivannut niin kipeästi hyviä uutisia. Niitä ei kuitenkaan kuulunut. Sen sijaan uusia vaikeuksia ilmaantui, kun vielä edellisiäkään ei oltu ratkaistu. Oli syntynyt loputon pahan kierre tai siltä se tuntui. Lopulta sitä alkoi vain pelätä ja odottaa valmiiksi kauhulla seuraavaa vastoinkäymistä, kriisiä ja huonoja uutisia.
Olisinpa ollut ainoa, jota tuohon aikaan koeteltiin, mutta valitettavasti en. Läheiseni eivät olleet juurikaan asemassa, jossa olisivat minua kykeneet isommin tukemaan.
Tuntuu hullulta ajatella, että tähän on tultu siitä, missä olin. Ei ole hätää enää. Ei jatkuvaa ahdinkoa. Se on pelkkä etäinen muisto vain.
En olisi voinut kuvitellakaan kaksi vuotta sitten olevani näin hyvässä paikassa elämässäni nyt. Minulla ja kissoilla on paikka, jota kutsua kodiksi, mikä jo itsessään oli meille vaikeiden aikojen jälkeen ihan mullistavaa, mutta myös viihtyisä koti ja mukava arki. Ja paitsi, että minulla ylipäätänsä on työ, minä myös tykkään työstäni! Lisäksi teen kivoja juttuja vapaa-ajallani ja olen unelmieni parisuhteessa.
Asiat siis järjestyivät lopulta aivan ihanasti ja parhain päin. Matka umpisurkeudesta onnelliseen elämään voi tuntua tavattoman pitkältä tai yksinkertaisesti mahdottomalta. Kuinka se sitten tehdään?
Se lyhyt ja yleispätevä vastaus lienee: askel kerrallaan. Harvemmin ihmeitä tapahtuu yhdessä yössä, mutta ne paremmat ajat voivat kuitenkin olla lähempänä kuin arvaammekaan. Ja vihon viimeinen latteus, mutta kokemukseni mukaan paikkansa pitävä: asioilla todellakin on tapana järjestyä!
rakkaudella Tanja
Aiemmat postaukset aiheeseen liittyen: