Kun elämältä putosi pohja, TAUSTAT osa 1/4
Ero 12 vuoden parisuhteen jälkeen, kuten varmaan arvata saattaa, oli raskas päätös, jota en suinkaan tehnyt ihan heppoisin perustein tai huvikseni. En ainakaan noin omasta mielestäni. Vaikka pidin (ja edelleen pidän) päätöstä oikeana, tämä sama päätös tuolloin pisti minut käytännössä hyvin ahtaalle ja vaikeaan paikkaan.
2015 syksyllä päätin parisuhteen silloisen avopuolisoni kanssa. Emme sillä hetkellä olleet kihloissa, mutta olimme asuneet yhdessä kyllä kymmenisen vuotta. Parisuhteessa olimme olleet jo kokonaiset noin 12 vuotta. Aloimme seurustella minun ollessani vielä 16-vuotias, hän oli tuolloin 18. Molemmille kyseessä oli ihka ensimmäinen seurustelusuhde ja siten myös varmasti opinpaikka. Yhdessä opettelimme, mitä tarkoittaa olla parisuhteessa ja kuinka suhteessa otetaan kumppania huomioon. Olimme kovin nuoria ja kokemattomia ja suhteemme oli intensiivinen ja muuttui hyvin lyhyessä ajassa vakavaksi. En ollut vielä täysi-ikäinenkään tai päässyt lukiosta, kun jo muutimme yhteen.
Ei varmasti ollut mikään ihan ideaali ratkaisu siinä kohtaa muuttaa vielä yhteen tai välttämättä vielä edes lapsuudenkodista omilleen. Täytyy sanoa, että kuitenkin tietäen ja muistaen silloiset tilanteet, ymmärrän kyllä edelleen tekemäämme yhteenmuuttopäätöstä ja miksi se tehtiin siinä kohtaa. Asiaan oli muitakin vaikuttavia tekijöitä kuin pelkkä malttamaton, typerä ja naiivi innokkuus vähän ennenaikaisellekin yhteenmuutolle ja itsenäistymiselle. Meillä oli syymme enkä niitä nyt tässä sen kummemmin lähde avaamaan.
Kuten kuvitella saattaa, noihin kuluneisiin vuosiin mahtuu tavattoman paljon kaikenlaista. Molemmat teimme kyllä virheitä ja aina myös opimme niistä. Suhde ei kuitenkaan päättynyt minkään virheen takia tai sen takia, että joku olisi kaltoinkohdellut tai tehnyt vääryttä. Suhde ei ollut koskaan huono eikä exäni missään nimessä ollut huono poikaystävä. Jos minulta kysytään, aikalailla päinvastoin!
Alusta alkaen, mikä oli välisellemme suhteelle mielestäni hyvin tunnusomaista ja merkittävää, niin molemminpuolinen syvä välittäminen ja vilpittömyys aidossa hyväntahtoisuudessamme toisiamme kohtaan. Olemme molemmat sellaisia melko kilttejä ja hyväntahtoisia tyyppejä ja toisillemme halusimme aina pelkkää hyvää. Toisen akuutti hätä tuppasi aina menemään omienkin tarpeiden edelle. Edes silloin, kun olimme pistäneet poikki, emme kääntäneet selkäämme toisillemme. Tai ainakaan ennen tätä viimeisintä ja lopullista eroa emme kääntäneet.
Suhteeseen mahtui hyviä ja huonoja aikoja ja muutama isompi kriisi. Niistä kaikista päästiin aina lopulta yli. Noin kokonaisuutena en kumminkaan kuvailisi suhdettamme minään varsinaisena vuoristoratana. Puhutaan pitkästä ajanjaksosta. Toki noihin vuosiin mahtui niin ylämäkiä kuin alamäkiä. Mutta noin suurimmaksi osaksi ja enimmikseen melko tasaista ja tyyntä, ei niinkään kuohuvia myrskyjä. Emme ylipäätänsä olleet kovinkaan riitaisa pari. Siksi suhteemme hyvyyden, yleisen draamattomuuden ja pitkän yhteisen historian vuoksi eropäätös olikin monelle yllätys. Oli se sitä minulle itsellenikin.
Tuona syksynä tulin ymmärrykseen, ettei suhteellamme ollut minun puolestani tulevaisuutta. Tätä on vaikea edes selittää järkevästi. Ehkä siksi, että kyseessä oli enemmän tunne. Se oli jotain, mitä ymmärsin siinä kohtaa tuntemalla niin sydämessäni. Tiedän, että perheen perustaminen ja avioliitto ovat jotakin, mitä haluan. Oletus oli jotenkin ollut aina, että se olisi seuraava askeleemme ja mitä kohti oltiin menossa.
Koskaan emme kuitenkaan näitä askeleita päätyneet ottamaan ja aloin ihan miettimään asiaa, mistä tämä johtui. Ymmärsin, että olin vain odottanut. Odottanut, että se jokin viimeinen palanen vain loksahtaisi kohdalleen, joka minun puoleltani vielä oli loksahtamatta. Eikö se olisi jo korkea aika loksahtaa? Aina olin ajatellut, että minä tietäisin ja tuntisin kyllä, kun on aika. Kun olisi aika, kaikki vain loksahtaisi paikoilleen ja tietäisin, että nyt olen valmis.
Ja silloin minä sen tajusin. Jos tässä vaiheessa kaikkien näiden vuosien ja yhdessä päihittämiemme vastoinkäymistenkään jälkeen ei ollut minulle homma loksahtanut, ei niin tulisi tapahtumaankaan. Olisimme voineet jatkaa vaikka kuinka pitkään ja odottaa eikä mikään luultavasti olisi kohdallani enää muuttunut. Uskon, että tietyt asiat tapahtuvat kyllä, jos ovat tapahtuakseen. Ja mielestäni tälle oli annettu enemmän kuin tarpeeksi aikaa varmuuden saamiseksi. Jossain vaiheessa on vain vihellettävä homma poikki.
Aikaa ei ole äidiksi mielivillä naisilla kuitenkaan ikuisesti haaskattavaksi. Aikaa on rajallisesti. Faktahan on kumminkin se, että aika minulla oli noin biologisesti alkamassa hiljalleen käymään jo vähiin (olin tällöin 28-vuotias). Siinä mielessä vähiin ainakin, että koin, ettei minulla ole aikaa enää olla suhteessa, josta tiedän sen, ettei tämä johda toivomaani perheen perustamiseen.
Kieltämättä tuntuuhan se hullulta, että minulla oli hyvä mies, joka olisi ollut valmis vaikka kanssani sen perheen perustamaan ja minä vielä näin ajan alkaessa käydä vähiin en ollut kuitenkaan siihen itse valmis hänen kanssaan. Tämä on se kohta, jossa en järkeillyt. Tämä on se kohta, missä kuuntelin sydäntäni ja tein sen, minkä sydämessäni koin oikeaksi. Ikävää oli, että en ollut aikaisemmin ymmärtänyt tehdä tätä oivallusta. Mutta toisaalta toinenkin osapuoli olisi voinut tehdä tälle keskutelulle aloitteen ja tehdä sen halutessaan jo paljon aikaisemmin. Tuskin tämä kumminkaan yksin minun vastuullani oli.
Kerroin kumminkin heti, kun sen ymmärsin, ettei meillä ollut yhteistä tulevaisuutta. Hetkeäkään en halunnut tietoisesti elää johtaen toista harhaan tai pitäen pimennossa. Minusta se ei olisi ollut oikein. Lopetin suhteen vielä itselleni äärimmäisen epäedullisessa kohdassa, minkä seurauksista sainkin kärsiä sitten pitkään. Siinä kohdassa minulla ei ollut työsuhdetta siinä missä hänellä oli ihan järkevä vakituinen työsuhde. Meillä oli myös edullinen Helsingin kaupungin vuokra-asunto niinkin mahtavalla ja halutulla sijainnilla kuin Arabianrannassa.
Vuokrasopimuksessa oli exäni nimi päävuokralaisen kohdalla. Asunto jäi siis hänelle eikä kyllä olisi mieleeni tullut muuta ehdottaakaan. Mutta näin ollen kyllä se olin siinä kohtaa minä, joka käytännössä jäi aika armotta tyhjän päälle ja veti sen lyhyen tikun. Pitkään yhdessä rakentamamme kodin ja elämän jälkeen minulle jäi vain kissat ja irtaimistoa eikä mitään paikkaa, minne näiden kanssa siirtyä. Jouduin työttömänä asuntomarkkinoille, jotka olivat äärettömän vaikeat työmarkkinoidenkin ollessa äärettömän vaikeat. Ja silti syyllisyydentunne kalvoi ja tunsin olevani tilanteessa lähes rikollinen!
Tilanteessa ei ollut kyllä mitään helppoa tai hauskaa. Ei minullekaan. Ei ole yhtään kiva olla siinä asemassa. Joutua särkemään sydämiä. Ensin ymmärryksen seurauksena särkyi oma sydän. Sitten täytyi vielä kertoa ja tällä särkeä avopuolison sydän. Ja sitten oli vielä ihana anoppikin, joka eron otti hyvin raskaasti. Se oli yksinkertaisesti paskamainen tilanne aivan kaikille. Minä en siinä todellakaan päässyt helpolla, jos maailmassa on joku, joka näin kuvittelee. Ei meidän erossa ainakaan ollut mitään voittajia.
Mieleeni tuli aikaisempi eromme muutama vuosi aikaisemmin ja kuinka olimme päätyneet siitä takaisin yhteen palaamaan. Tuolloin eron jälkeen olimme nähneet vielä kumminkin toisiamme ja pitäneet yhteyttä. Jatkoimme hetken näin määrittelemättä sitä kuinkaan, mitä olimme tarkalleen siinä tekemässä. Pian hän antoi minulle kuitenkin tasan kaksi vaihtoehtoa. Minun oli tehtävä päätös: joko palaisimme takaisin yhteen tai sitten emme pitäisi yhteyttä millään muotoa. Täydellinen jäädytys.
Se oli kuulemma, mitä hän erotilanteessamme tarvitsisi voidakseen päästä yli ja siirtyä eteenpäin. Tämä taas tuli niin vilpittömästi häneltä suoraan sydämestä, että tiesin ettei kyse ollut nyt vain mielivaltaisesta kiristyksestä, vaan siitä että hänellä oli antaa minulle vain kaksi vaihtoehtoa noin omaa mielenterveyttään kerrankin ajatellen. Minä taas näin kuitenkin vain kaksi huonoa vaihtoehtoa, joista yritin sitten valita sen, joka tuntui vähemmän pahalta.
Palasimme siis yhteen. Vaihtoehdot oli yhteenpaluu tai tämän ihmisen välitön menettäminen elämästäni kokonaan: se tuntui siinä kohtaa yksinkertaisesti sietämättömältä, joten annoin suhteelle siis vielä mahdollisuuden. Ja kun minä annan jollekin mahdollisuuden, todella myös annan sen. Sitten annan sille kaikkeni. Minulla oli silloin jo oma vuokra-asunto, mutta luovuin siitä meidän yhteen palatessamme. Otin siis siinä kohtaa riskin.
Viitisen vuotta myöhemmin olimme eroamassa taas ja aikaisempi työnhakuni muuttui nyt epätoivoiseksi työnhauksi. Siitä alkoi myös epätoivoinen asunnon haku. Eipä ollut oikeastaan mitään, mitä olisin siinä vaiheessa ylenkatsonut. Ensin otin ainoan työn, minkä siinä kohtaa sain: puhelinmyyjän pestin. Vakituinen työsuhde, mutta täysin provikkapalkkainen homma. Otin yksinkertaisesti, minkä sain ja sen kanssa tein parhaani. Seuraavaksi otin sen asunnon, minkä vain sain: tämä sattui olemaan 750€/kk +20e vesimaksu pieni yksiönluukku Kalliossa.
Näillä siis mentiin. Ehkäpä tuossa oli katastrofin ainekset alusta lähtien kasassa. Sitä en kiellä. Mutta vaihtoehdot oli vähissä – eihän niitä herranjestas ollut! Olisiko ollut parempi ottaa tuloiltaan varmempi työ? Kyllä, ehdottomasti. Tarjottiinko mulle sellaista? Ei. Olisiko parempi ollut ottaa halvempi kämppä vähemmän halutulla sijainilla? Kyllä. Tarjottiinko mulle sellaista? Ei. Vaan jotain nyt piti kuitenkin saada. Niin duuni- kuin kämppärintamalla otin sen minkä sain akuuttiin hätätilanteeseeni. Eihän voitu kissojen kanssa taivasallekaan jäädä.
Seurustelusuhteemme päättyminen taas tarkoitti exälle ilmeisesti koko tuttavuutemme täysjäädytystä ja deletoimista. Minusta se on sääli ja surullista ja minulle se on hieman vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, mutta olen valmis hänen toivettaan ja tarvettaan tässä kohtaa kuitenkin kunnioittamaan. Minusta on ikävää todistaa näin pitkäaikaisen ja hyvän suhteen heittäminen roskakoriin. Minun on kuitenkin hyväksyttävä hänen päätöksensä ja uskottava, että hänellä on päätökselle syynsä ja tuskin syy on yksinomaan minua loukata, sitä en halua tässä vaiheessa uskoa.
Olen päätynyt siihen lopputulemaan, ettei suhteemme ollut lopulta välttämättä toiselle meistä tärkeämpi kuin toiselle. Suhteemme oli vain hieman eri tavoin tärkeä minulle ja hänelle. Minulle suhteemme säilyttäminen tässä vaiheessa jossakin muodossa ja se, että olisimme voineet jollain tapaa olla vielä osa toistemme elämää ja ainakin vaihtaa joskus kuulumisia, olisi ollut arvokasta ja hienoa ja säilyttämisen arvoista. Siispä minä otin tämän täysjäädytyksen hyvinkin raskaasti ja sitä ihmettelin.
Hänelle taas suhteemme oli selkeästi tärkeä nimenomaan parisuhteena ja romanssimme päättymisen hän aina otti itseäni raskaammin ja se oli jotain, mitä hän ei olisi varmaankaan koskaan itse päättänyt. Vaikeita asioita. Toisen tunteita ja tarpeita ei voi kuitenkaan koskaan lähteä mitätöimään tai vertaamaan omiinsa. Näin kaksi ihmistä voivat tahtomattaan päätyä toisiaan satuttamaan ja loukkaamaan, vaikka se olisi varmasti ollut viimeinen asia, mitä kumpikaan olisi ikinä tarkoittanut tai halunnut. Surullistahan se on.
Onni onnettomuudessa on, että lopulta asiat päättyi onnellisesti molemmille omilla tahoillaan! Sitä ennen minä kuitenkin päädyin käymään pohjalla.
Kuvat: pixabay