Aamuäreys

Tällä viikolla olen poikkeuksellisesti ollut päivävuorossa hypättyäni tuuraamaan vuoroa normaalisti hoitavaa avustajaa hänen sairastuttuaan. Olen oikeastaan vähän salaa haaveillutkin aamu kahdeksasta iltapäivä neljään jatkuvasta työvuorosta. Tästä niin sanotusta normi työajasta.

Silloin saisin olla samaan aikaan töissä kuin suurin osa muistakin ihmisistä. Voin jopa jakaa autokyydin avopuolisoni kanssa töihin ja takaisin kotiin normaalin bussimatkusteluni sijaan. Ei se koululaisten täyttämässä ruuhkabussissa kulkeminen nyt niin lystiä ole tai bussipysäkillä palelu, kun se bussi nyt on melkein aina myöhässä kuitenkin! Jos työskentelen samaan aikaan kuin avo, olen myös samaan aikaan vapaalla kuin hän. Onhan se mukavaa ja oikeastaan monin tavoin käytännöllistäkin.

Ylipäätänsä on ihan erilaista olla liikkeellä niin sanotusti ihmisten aikaan, kun kotimatkalla voi halutessaan poiketa vaikka asioille: ilta kympiltä, kun vapaudun iltavuorosta, ei melkein mikään paikka ole auki enää. Kotiin tullessa saakin kipittää suoraan hammaspesulle ja nukkumaan.

Minä en vaan ole mikään aamuihminen. Aamut ovat minulle jokseenkin vaikeaa aikaa. Vastaheränneenä olen kuin toinen ihminen ja usein aika pitkään vielä sen jälkeenkin. Vie minulta hyvän aikaa ennen kuin saan itseni ihan kunnolla hereille ja käyntiin. Sitä ennen olen aivan painajainen ja kaikki on painajaista minulle. Olen vaan luontaisesti aamuäreä. Kaikki tuntuu aamutuimaan uskomattoman vaikealta eikä mistään tahdo oikein tulla mitään. Ei ole myöskään tavatonta, että voin vähän huonosti. Vatsaan koskee. Tekee fyysisesti pahaa olla jalkeilla aikaisin! Olo on umpikurja, kuin pahoinpidelty. Joka ainoa pieninkin arkiaskare on aivan kohtuuttoman ponnistelun takana. Keskitän kaikki voimani selvitäkseni ja rämpiäkseni läpi pakollisista aamutoimistani. Veekäyräni on auttamatta valmiiksi koholla.

Auta armias, jos joku silloin tunkee vielä siihen pälpättämään ja kyselemään. Käytän jo kaiken energian siihen, että olen jalkeilla ja teen asioita! Maailman raivostuttavinta, kun joku ei silloin ymmärrä antaa minulle tilaani, vaan väenväkisin koittaa pakottaa minua vastavuoroiseen kanssakäymiseen. Ärtymys nousee huippuunsa. Siinä tilassa en todella jaksaisi rasittaa itseäni enää päälle sillä, että avaan suuni ja vielä vähemmän jaksan muodostaa mitään järkeviä lauseita. Usein silloin puhunkin vähän sekavia, kun menee aivan senat sakaisin.

Olen todellakin tällainen ”älä edes puhu minulle ennen kuin olen saanut kaksi kuppia kahvia” tyyppinen aamuihminen. Jätä mut rauhaan. Jätä jo mut rauhaan! Etkö tajua!? ÄLÄ puhu mulle. Älä KYSELE. Onko ihan pakko. Ihan totta, EI JUST NYT!!!! mielessäni pyörii. Jos siitä huolimatta kuitenkin seisot siinä vieressä aina vaan tenttaamassa ties mitä, vaikka aivan selvästi olen lyhytsanaisilla vastauksillani ja ärtyneellä äänensävyllä antanut ymmärtää, etten tosiaankaan ole juttutuulella, on enemmän kuin todennäköistä, että alan tässä kohtaa kuristaa sinua mielessäni. Vain mielessäni – muuhun olen aivan liian väsynyt!

Jos aamut sujuvat jotenkuten omilla ehdoillani, parhaimmillaan tätä ärtyisyyttä ei esiinny silloin kohdallani lainkaan. Aamut on ihan mukavia, jos voi nukkua hiukan pidempään ja saa heräillä kaikessa rauhassa. Tällainenhan on monelle aivan harvinaista luksusta, mutta minun kummalliset työaikanipa mahdollistavat tämän!

Loppujen lopuksi en ole oikeastaan edes kateellinen siitä, kuinka paljon muilla on vielä päivää edessään heidän vapautuessaan töistä: minä saan nukkua pidempään, heräillä rauhassa ja ottaa aikani päivän käynnistymisen kanssa. Kiirettä ei ole. Pystyn paljon paremmin tällöin varmistamaan sen, että lähden päivään hyvällä energialla ja hyvillä fiiliksin nauttimalla hyvän aamupalan kuunnellen vähän mielimusiikkia. Kun olen kiireettömissä aamutoimissani valmis, minulla on vielä useampikin tunti jäljellä ennen töihinlähtöä saada jotakin aikaiseksi tai harrastella jotain mukavaa.

Rakastan yhteistä aikaani kultani kanssa ja vaalin sitä, mutta välillä on myös mukavaa saada kämppä ihan vain itselleen ja omaa aikaa: silloin toisen seuraa kaipaa ja arvostaa viekäkin enemmän!

Tuo kuvailemani leppoisa aamu on aivan erilainen alku päivilleni, kuin tämä, missä väkipakolla revin itseni ylös sängystä puoli seitsemältä, kiskon vaatteet päälle (ensimmäisellä kerralla todennäköisesti väärinpäin), ruokin huutavan kissani (joka sitä ennen tekee parhaansa kampatakseen minut), harjaan häthätää tukan ja nappaan aamiaiseni matkaan ja sitten olo valmiiksi umpikurjana törmään ulos talven kylmään ja pimeään matkatakseni töihin.

Tuskinpa minusta koskaan tulee sellaista aamuisin vallan kukoistavaa ja säteilevää tyyppiä. Miksi oikeastaan jatkuvasti haaveilen siitä ’tavallisesta päivävuorosta’, kun käytännössä selvästi iltavuoro toimii minulle monellakin tapaa paremmin? Ehkä joskus taas tulen työskentelemään aamusta iltapäivään kuten useimmat muutkin. Sitä ennen voin kuitenkin aivan hyvin nauttia nykyisestä järjestelystäni. Minulle se ei ole ollenkaan huono. Oikeastaan se onkin ihan yllättävän jees!

Kuvat: Tanja Burtsoff