Ensiodottajan ristiriitaiset fiilikset

Kuten aiemmin totesin, tämä raskaus oli kyllä ihan toivottu ja tämä oli päätös. Samaan aikaan se tuli kuitenkin melko puskista.

Olin niin huolissani siitä, että minun olisi vaikea tulla raskaaksi ja että siinä menisi kauankin, pitkä ja kivikkoinen tie edessä, pahimmassa tapauksessa en voisi tulla raskaaksi ollenkaan. Minusta ei ehkä koskaan tulisi äitiä.

Halusin kokea raskauden, mutta adoptiokin olisi kyllä vaihtoehto. Sekin vain on tavattoman pitkä ja kallis prosessi.

Murehdin, stressasin ja pelkäsin näitä ennakkoon. Pelko siitä, että äitiyttä ei minulle koskaan suotaisi, oli isompi kuin mikään muu pelko. Muuta ei enää mahtunut mieleen.

En osannut edes ajatella asiaa toisinpäin:

entä jos tulenkin raskaaksi ihan heti saman tien välittömästi?

Tämä ei käynyt oikeastaan mielessäkään. En uskonut siihen enkä pitänyt sitä lainkaan todennäköisenä.

Niin nyt kuitenkin kävi.

En toivo, että olisimme odottaneet pidempään

enkä ole tullut todellakaan katumapäälle. Olin kyllä päättänyt jo valita raskauden, äitiyden, perheen perustamisen ja aikuisten keskeisen pariskunta-arjen vaihtamisen lapsiperhearkeen. Olin jo sulattanut ajatuksen, että tulevaisuus  näyttää tältä osin erilaiselta, olen valmis.

Siihen en ollut kuitenkaan osannut valmistautua, että oikeasti olisinkin raskaana saman tien ja elämä alkaisi muuttumaan ihan heti.

Koska jollain tapaahan kaikki muuttuu siitä hetkestä, kun se positiivinen tulos ilmaantuu raskaustestiin. En ollutkaan enää jättämässä edellistä, mieluisaa elämänvaihetta taakse lähitulevaisuudessa, vaan yhtäkkiä havahdun siihen, että jollain tapaa se onkin historiaa nyt jo. Oho.

”Armon aika”, jota tässä on viime vuodet eletty viivyttämällä lasten hankintaa, alkaa olla ohi ja aiempi huoleton elämä. Minulle on annettu jo laskettu aika, raskaus on päällä ja etenee kovaa vauhtia. Tässä aletaan jo valmistautua vauvan tuloon. Kohta meillä on se vauva eikä elämä koskaan palaa entiseen.

Tämä on se, mitä olen sulatellut ja mihin olen sopeutumassa. Onneksi tähän saa sellaisen yhdeksän kuukautta aikaa sulatella ja sopeutua muutokseen, valmistautua henkisesti, totutella jo tapahtuneeseen ja vielä enemmän siihen tulevaan muutokseen!

Ne pelot ja kauhukuvat äidiksi tulemisessa

Vapaus menee

Seksielämä kuolee, parisuhde kärsii

Elämän muuttuminen epämielekkääksi, uuvuttavaksi, hermoja raastavaksi ja rasittavaksi

Siinä ne ovat aikalailla tiivistetysti.

Olen nauttinut etenkin näistä viimeisimmistä kuluneista vuosista.

Minulla on ollut ihana mies rinnallani, meillä on kivaa keskenämme, ollaan tehty kivoja juttuja. Ollaan nautittu tästä lapsettomuuden vapaudesta. Siitä, että voidaan tehdä, mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Aikuisten juttuja, aikuistenkeskeistä aikaa. Sen sijaan, että elämä pyörisi lasten ympärillä ja kaikki tapahtuisi lasten ehdoilla, on saanut keskittyä ihan itseensä, omiin mielihaluihinsa ja tarpeisiinsa sekä kumppaniinsa ja parisuhteeseensa. Ja se oli ihanaa!

Onko se itsekeskeistä elämistä?

Jollain tavalla kyllä, mutta toisaalta siinä ei kai ole mitään pahaa tai väärää, kun siinä ei kuitenkaan laiminlyödä ketään?

Jos minulla olisi lapsi ja silti asettaisin itseni etusijalle ja keskittyisin omiin toiveisiini lapsen tarpeiden kustannuksella, se olisi itsekästä toimintaa.

Jokaisella on kumminkin oikeus valita, millaista elämää elää, kuuluuko siihen lapsia vai ei. Itse sen saa päättää, milloin on valmis sisällyttämään lapsen tai useamman arkeensa vai onko koskaan.

Sehän on ihan okei päättää, ettei halua lapsia mukaan omaan yhtälöönsä, vaan mielummin säilyttää elämänsä nykyisessä lapsettomassa muodossaan. Se päätös on kaikilla lupa tehdä ja siihen päätökseen saa olla tyytyväinen.

Kyllä siitä saa nauttia, ettei ole lapsia! Nämä ovat ihan valintoja.

En lähde valehtelemaan:

olen kyllä todellakin minäkin nauttinut tästä elämänvaiheesta, missä ei lapsia ole vielä mukana arjessa. Ja olen monta kertaa ajatellut ”huh, onneksi ei ole lapsia!”

Kyllä tästä ajasta on ihan tietoisesti nautittu ja otettu irti. On ollut mukavaa ihan vain aikuisten kesken. Omaa aikaa ja parisuhdeaikaa. Näihin on voinut panostaa vapaasti ilman, että olisi tarvinnut mitenkään potea huonoa omatuntoa asiasta. Tämä oli aivan ihana elämänvaihe, josta tykkäsin niin paljon, etten haluaisi sen loppuvan.

Nautin elämästäni. Se oli todella mielekästä. Se oli hyvää ja se oli tuttua. Nyt on edessä kuitenkin tuntematon.

Osa mielikuvistani lapsiperheen arjesta ovat aika negatiivisia.

Varmasti siihen lapsiperheen arkeen mahtuu paljon kaikenlaista, hyviä ja huonompia hetkiä. Tiettykään aina ei voi olla ihanaa, välillä on varmasti haastavaa ja raskastakin.

Pelkoni on se, että mitäpä, jos elämäni muuttuu jo kokonaisuudessaan sellaiseksi, etten olisi onnellinen, hyvinvoiva ja tykkäisi enää elämästäni. Jos tämä päätös onkin valtava virhe. Jospa arjesta tuleekin ihan paskaa.

Asiat on ollut nyt niin kivasti ja elämä ihanan leppoisaa, että pelottaa kyllä muuttaa nykyistä asetelmaa mitenkään. Elämästä ja arjesta tulee väistämättä aivan toisenlaista – mitä jos se elämä ei miellytäkään?

Tiedän jättäväni taakseni jotain hyvää.

Teen sen, koska luulen saavani tilalle jotain erilaista, mutta kuitenkin vähintään yhtä hyvää ja ihanaa.

Mitä jos niin ei olekaan? Mitä jos tuleva elämäni onkin sitä, että olen aina väsynyt, rasittunut, hermot kireällä. Jos elämäni muuttuu sellaiseksi, mistä en pidä, jos minä muutun siinä sellaiseksi, josta en pidä.

Kuinka monta kertaa vuosien varrella olen ajatellut Luojan kiitos en ole tuo äiti, enpä tahtoisi olla hänen saappaissaan, ei kyllä käy kateeksi?

Vastaus: MONTA kertaa.

Lapsi vetää kaupassa jumalattoman itku-potku-raivarin,

koska ei saa uutta lelua tai karkkia. Ensin marisee marisemistaan. Kun ei saa haluamaansa, raivoaa, kirkuu ja potkii kuin riivattu. Äiti näyttää todella kireältä ja rasittuneelta.

Vastaavanlaisia välikohtauksia saa todistaa sivusta päivittäin

ja silloin olen tosi tyytyväinen, että itse saan tehdä ostokseni ihan rauhassa ilman sitä alati oikuttelevaa, kiukuttelevaa, vastaan vempuilevaa lasta.

Bussissa lapsi istuu rattaissaan,

mutta sepä ei häntä miellytä, koska hänen nyt ehdottomasti pitäisi päästä juoksentelemaan ympäriinsä siellä liikkuvassa bussissa. Äiti ei tähän suostu ja taas kirkuu lapsi kuin syötävä niin että korviin koskee koko heidän matkansa ajan, potkii kengät jalastaan, heittää pehmolelun ja hattunsa kuraiselle lattialle uudelleen ja uudelleen. Ja taas äiti näyttää kovin rasittuneelta ja kiusaantuneelta.

Bussissa tuskin on ketään, joka ei huokaisisi mielessään helpotuksesta, kun he vihdoin jäävät pois. Silloin on kieltämättä kiva olla se, joka pääsee eroon siitä kirkuvasta painajaisesta ja tuosta välikohtauksesta sen sijaan, että olisi se, joka saa viedä tämän lottovoiton kotiinsa, missä sama meininki luultavasti jatkuu.

Välillä näkee näitä tapauksia,

kun lapset on ihan mahdottomasti käyttäytyviä, kurittomia, villejä ja ilkikurisiakin pikku piruja ja vandaaleja, joiden kanssa ei kehtaisi mennä yhtään minnekään ja sitten kun mennään, se on äidille yhtä helvettiä alusta loppuun.

Ymmärrän kyllä, että vanhemmilleen nämäkin lapset ovat varmasti mielettömän rakkaita eikä tulisi mieleenkään sanoa heille päin naamaa, että onneksi en ole sinä tai että lapsesi on raivostuttava pikku hirviö. Tietenkään en sanoisi!

Nämä ovat vain niitä tilanteita, joissa olen ollut kovin tyytyväinen siitä, että olen omassa asemassani tuon vanhemman aseman sijaan. Näiden tilanteiden sivusta todistaminen ei ole saanut minua hinkumaan kiireellä omaa lasta. Enemmänkin ajattelemaan, ei vielä, ei vielä, en ole valmis vaihtamaan oman elämäni mukavuutta tuollaiseen ihan vielä! Hetken haluan vielä nauttia elämästäni, kiitos!

Olin postissa noutamassa pakettia

ja siellä oli äiti kahden poikansa kanssa samalla asialla. Herranjesta sitä meininkiä!

Toinen pojista, pienempi, oli rattaissa. Hän halusi ehdottomasti niistä pois ja piti äitinsä kiireisenä yrittämällä koko ajan kiivetä niistä. Samaan aikaan pienemmän isoveli juoksenteli ympäriinsä postissa tekemässä typeryyksiä: rämpytti vuoronumerolappukoneen nappia, kiskoi koristeeksi tiskiin teipatut mainosilmapallot irti ja puhkoi niitä ja mitähän vielä muuta. Äiti oli kyllä aivan helisemässä näiden kahden kanssa, hänellä ei yksinkertaisesti kädet enää riittäneet.

Se oli vain pieni otos hänen elämästään ja häntä kävi todella sääliksi.

Aasialaisessa buffetissa

seurailin vierestä kahta naista kahden lapsen kanssa. Koko ruokailukokemus oli naisille selvästi stressaava ja vain ja ainoastaan rasittava kiitos näiden kahden mukana olevan pikku kullannupun. Koko ajan lapset pelleilivät, temppuilivat, säätivät, karkailivat ja riehuivat. Heitä piti olla estelemässä, pysäyttämässä ja juoksemassa perään.

Jotenkin yhteistyöllä naiset selvisivät koko tilanteesta niin, että molemmat saivat vähän siellä nyt kiireesti hotkittua jotain myös oman mahansa täytteeksi ennen kuin antoivat periksi ja poistuivat. Toinen huokaisi, että olisi voinut kyllä hakea lisääkin, mutta kun ei, turha toivo, ihan liikaa pyydetty näiden kanssa.

Onko sitä mielummin tuo vanhempi, jolle ei yhtä hetkeä rauhalliseen ruokailuun suoda vai se, joka saa tahollaan aina ihan vain nautiskella vapaasti?

Itse viisitoistakesäisenä

olin kesän lapsenvahtina aika riiviölle kaksivuotiaalle. Hän oli juuri näitä lapsia, jota ei voinut hetkeksikään silmistään päästää ilman, että hän olisi välittömästi säätämässä jotain tosi tyhmää ja tuhmaa, aiheuttamassa tuhoa ja kaaosta. Välillä tuntui olevan sula mahdottomuus saada hänelle edes ruokaa lämmitettyä, sillä hän piti minut niin kiireisenä kaiken aikaa. Oli haastavaa. Itkuun pillahtaminen ei ollut välillä kaukana tai hermojen meneminen.

Se oli vain yksi lapsi ja silti meinasi kädet välillä loppua kesken!

Kun hän oli vihdoin päiväunilla, huokaisin helpotuksesta saadessani hetken tauon. Vielä enemmän huokaisin työpäivän päättyessä. Selvisinpä taas tästäkin päivästä!!!

Entä jos tuo olisi elämääni?

Jo kotona tuon lapsivahdittavan kanssa oli haastavaa ja välillä oikeasti nauru vähissä, mutta aktiviteetit ihmisten ilmoilla olivatkin jo ihan helvettiä ja täynnä mitä kiusallisimpia välikohtauksia ja taistelua. Ei siinä kyllä helpolla päässyt.

Ajan kanssa toki yhteistyö tämän lapsen kanssa kyllä helpottui ja hän oppi jonkinlaiset pelisäännöt ja ehdot kanssani sille, että voitiin lähteä ulos talosta tekemään kivoja juttuja: sitä ennen ehti kyllä olla tovi melkoista hampaiden kiristelyä, tahtojen taistoa, jatkuvaa rajojen hakemista ja lapsenvahdin koettelua.

En voi olla miettimättä,

mitä jos omasta jälkikasvustani tulee juuri tuollainen tapaus. Lapsi, joka tekee elämästäni ihan helvettiä. Lapsi, joka on ajaa minut hulluksi harva se päivä. Lapsi, jota hädintuskin voi viedä ihmisten ilmoille ollenkaan ja kun vien, se tulee olemaan minulle yhtä piinaa.

Vauvakausi ei minua jotenkin niin edes pelota. Ehkä pitäisi, ehkä en tajua, miten rankkaa ja kauheaa se voi pahimmillaan ollakaan ja ehkä saan vielä pian omakohtaisen, valistavan oppitunnin asiasta. Ainakin valtavasti vauva-arjella pelotellaan.

Vielä ajattelen kuitenkin niin, että se on silti lopulta niin lyhyt ajanjakso, yöheräämiset ja vauvan itkeskelyt. Siksi enemmän hirvittää ajatus, että lapsesta tulisi tällainen ihan mahdoton ja täysin pitelemätön pikku monsteri liikkeelle päästessään. Siinäpä olisikin sitten elämä raskasta ja veemäistä ehkä vuosiakin. Vauva ei sentään juoksentele tekemässä pahuuksiaan minkä kerkeää ja vielä naura räkäisesti päälle.

Jos minusta tuleekin yksi näistä aina kireistä ja rasittuneista äideistä. Joku, joka todella kaipaa lomaa elämästään ja arjestaan. Tai edes Luojan tähden pientä breikkiä. Mitä, jos teen taakakseni tuollaisen painajaismaisen pikku riiviön, jonka kanssa ollaan aina ihan helisemässä?

Voimakastahtoinen uhmaikäinen pelottaa ihan helkkaristi enemmän kuin yksikään vauva!

Vaikea kuvitella, että lapsen saaminen myöskään tekisi hyvää seksielämälle.

Ehtiikö, jaksaako ja huvittaako ketään enää sellainen, jos lapsi imee kaikki mehut ja vaatii kaiken aikaa huomiota? Sitä ennen taas synnytyksestä toipuminen tulee siihen tielle, mitä ennen viimeisillään raskaana olo on ehkä niin epämukavaa ja tukalaa, että seksi on tasan viimeinen asia mielessä.

Minulla olisi ihan vain sellainen vaatimaton toive: kunpa, voi kunpa en tämän elämänmuutoksen myötä päätyisi kokonaan vihaamaan elämääni!

Melko synkkiä ja negatiivissävytteisiä ajatuksia tulevasta lapsiarjesta, tiedän.

Samaan aikaan kuitenkin uskon, että erinäiset pelot ja huolet ovat täysin luonnollisia ja kaikkiin ajatuksiin ja tuntemuksiin matkan varrella täytyy olla oikeus.

Sille on syynsä, miksi lasten hankkimisen kanssa emme ole kiirehtineet.

Halusimme nauttia nuoruudesta ja vapaudesta, lapsettomasta arjesta. Nauttia niistä aikuisten jutuista ilman rajoitteita.

Välillä sitä melkein rumasti ajattelee, että lapsen myötä elämäni on ohi. En vain tätä ennen halunnut luopua vielä hyvästä elämästä alkaakseni äidiksi.

Ehkä vielä olisimme lykänneet lasten hankintaa parilla vuodella, jos olisi jotenkin voinut luottaa siihen, että tulen kyllä raskaaksi sitten heti halutessani. Vaan mistäpä sitä olisi voinut tietää?

Nämä mieltä varjostavat pelot ja huolet tulevasta

ovat kuitenkin vain minulle kuin ylitseni lipuvia pilviä: sellainen ajatus saattaa osua kohdalle välillä ja hetken vähän hirvittää, mutta melkeinpä saman tien tuo tumma pilvi jo jatkaa matkaansa. Enimmikseen minulla on kuitenkin positiiviset fiilikset tulevasta elämänmuutoksesta ja olen siitä onnellinen ja innoissani.

Mitä pidempään tätä on saanut sulatella ja pohdiskella, sitä enemmän uskon, että olen valmis ja tämä on ihana  juttu.

Missään välissä ahdistus ei ole noussut lähellekään sitä pistettä, että toivoisin keskenmenoa tai jopa harkitsisin sen aiheuttamista. Muutos pelottaa, mutta samaan aikaan huomaan, että se myös todella tervetullut ja haluan tätä.

Mitä konkreettisemmaksi ja todellisemmaksi tämä kaikki muuttuu, sitä enemmän onnea koen. Kun näen ultrassa vauvani kieppumassa kohdussani villisti, sydämeni on pakahtua. Kun vauvamasu alkaa näkyä ja tuntua, esittelen sitä ylpeydellä ja paijailen onnessani.

Kaikki pelot ja huolet vain sulavat niissä hetkissä pois eikä tilanteessa ole enää mitään monimutkaista tai pelottavaa. Sitä vain tuijottelee maailman ihmeellisintä ja ihaninta näkyä, on liikuttunut ja pökertyä onnesta.

Ja niin tulen tuntemaan, kun lapseni saapuu maailmaan ja katson häntä. Siihen hetkeen ei mahdu mitään epäilystä tai pelkoa, tähän luotan.

Kaikista mieltä vaivanneista aiemmista epäilyksistä ja peloista huolimatta

olen niin tyytyväinen ja onnessani tästä nyt.

Aika, kun oltiin vain me kaksi, minä ja rakas, oli tosi ihanaa ja on hieman ahdistavaa ajatella, että sitä mitenkään lähdettäisiin muuttamaan.

Samaan aikaan alan kuitenkin kokea toisenlaista onnea, kun lakataan olemasta pelkkä pariskunta ja meistä tulee perhe. Ei sillä, etteikö kumppaninkin kanssa oltaisi tavallaan jo ihan perhe, mutta onhan se eri asia, kun ihmisiä on useampia. Ei olla enää vain paritiimi, vaan meistä tulee jo ihan oma pieni yhteisömme. Tiivis yksikkö, jossa on paljon rakkautta, hyväksytään toisemme, tuetaan toisiamme, pidetään yhtä ja edelleen hauskaa. Vähän erilaista hauskaa kuin ennen, mutta hauskaa kuitenkin.

Uhmaikä ei välttämättä tule olemaan mitään ihan hauskaa aikaa, mutta eiköhän siitäkin selvitä.

Uusi pieni ihminen mukaan toimivaan parisuhdekuvioon voi tuntua ajatuksena uhkalta ja taakaltakin,

mutta samaan aikaan siinä jättää huomiotta, kuinka suurta yhteistä onnea ja täyttymystä uusi tulokas tuokaan tullessaan ja vanhemmuus, kuinka se myös liimaa yhteen ja lähentää entisestään.

Lapsettomalla vain ei ole tästä kokemusta. Hän ei tiedä. Hän voi vain arvailla. Sen sijaan hän tietää sen hyvän, mitä on taakseen jättämässä, tietää millaisesta elämästä on luopumassa.

Tuntematon on pelottavaa ja muutos voi olla pelottavaa. Muutoksen voi kuitenkin päättää ottaa vastaan myös avosylin ja luottavaisin mielin.

Kuitenkin uskon ja luotan,

että meistä tulee söpö pikku perhe ja tulokas rikastuttaa elämäämme valtavasti.

Samaan aikaan onnen saa jakaa myös läheistensä kanssa. Osa ihmisistä tulee ehkä katoamaankin elämästä hiljalleen, mutta ne tärkeät ihmiset tämä tuntuu vain tuovan entistä läheisimmiksi. Lähipiiri on tästä innoissaan ja tuntuu, että lapsi tuo meitä entistä enemmän ja tiiviimmiin yhteen jo nyt ennen syntymäänsä!

Näin loppuun totean,

että kyllä tässä esikoista odotellessa ehtii käymään läpi kaikenlaisia tunteita ihan laidasta laitaan ja pyöritellä erilaisia ajatuksia! Elämä on muuttumassa radikaalisti ja peruuttamattomasti ja tämän myös tiedostaa.

-Tanja