Eräs kasvava pelkoni

Kävin eilen ehkäisyneuvolassa. Käynnin tarkoitus oli uusia resepti ehkäisyvalmisteena käyttämiini minipillereihin. Resepti on kirjoitettu nyt kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Oma toiveeni onkin, että ensi kerralla neuvolassa asioinkin jo päinvastaisissa merkeissä.

Tik-tak

En saata olla miettimättä, kuinka hassua tämä elämä oikein onkaan. Ensin sitä vuosikaudet huolehtii siitä, kuinka olla tulematta raskaaksi. Ja kuitenkin vielä voi koittaa sekin päivä, kun joutuu tosissaan murehtimaan siitä, kuinka tulla raskaaksi. Ei muuta voi kuin toivoa, ettei se tule tuottamaan ongelmia, kun on aika, mutta eihän näistä koskaan voi tietää.

Vieläkään en koe minulla olevan mitään varsinaista huutavaa ”vauvakuumetta”. Sen sijaan minulla on tämä pelko. Kasvava pelko. Minusta tuntuu, että tämä pelko on jollain tapaa asunut minussa jo pitkäänkin. Ehkä reilu kymmenisen vuotta.

Se ei ole tosiaan mitään, mitä miettisin päivittäin. Harvemmin oikeasti mietin, mutta joskus kyllä. Pelko nostaa päätänsä ja on ilmennyt joka kerta, kun kuukautiseni ovat olleet myöhässä, mutta sitten alkaneet lopulta kuitenkin. Vaikka tarkoitus ei tähän mennessä koskaan ole ollut tulla raskaaksi ja kyseessä olisi ollut noissa tilanteissa vahinko, kun olen ymmärtänyt menkkojen lopulta alkaessa, etten ole raskaana, tunne on ollut pettymys; huomaan, että ainakin osa minusta olisi aina ilahtunut yllätysraskaudesta.

Pelko on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: mitä, jos universumi ei olekaan aikeissa edes suoda minulle lasta? Entäpä jos se äitiys ei kuulukaan tulevaisuuteeni? Jos näin ei vain ole kirjoitettu. Jos niin ei vain ole tarkoitettu.

Entä jos äitiyttä ei olekaan minulle kirjoitettu?

Jos vahinkoraskaus olisi käynyt, olisin ajatellut, että näin oli tarkoitus käydä. Ajattelenkohan sittenkin niin, jos koittaa aika, kun yrityksistä huolimatta en vain tule raskaaksi ?

Entä jos elämäntilanne ei koskaan tule olemaan suotuisa lapsenteolle? Tai jos lopulta, kun siihen lähdetään, käykin ilmi, etten voi tulla raskaaksi ollenkaan?

Tämä yksinkertaisesti musertaisi minut ja särkisi sydämeni. Tiedän sen. Näin ollen jokainen vuosi joka kuluu ilman ihmettä, että olen tullut äidiksi, kasvattaa pelkoa. Tämä on biologiaa. Nyt käytännössä joka ainoa kuluva vuosi heikentää hedelmällisyyttä ja sen mukana mahdollisuuksiani.

Vältin kolmenkympin kriisin. Mitään sellaista ei tullut. En kokenut minkään muuttuneet. Sitä edeltäneet ehkä kaksi vuotta olin alkanut takaraivoni perukoilla pyöritellä tätä faktaa, että vaikka minusta ei itsestä tunnukaan siltä tai ole mitään kiirettä, kello tikittää jo. Aikaa ei ole loputtomiin.

Nyt, kun olen 31-vuotias, olen tosi tietoinen siitä, että olen 31-vuotias. Ja se johtuu siitä, etten ole vielä äiti, vaikka aina olen tiennyt, että jonain päivänä ehdottomasti haluan olla. Ikä on vain numero ja sitä rataa, mutta selitäpä se munasarjoille. Ei se ikä ihan kuitenkaan pelkkä numero ole. Ei sittenkään, vaikka olisi laillani kuinka nuorekas ja lapsenmielinen.

Olen vakiintuneessa parisuhteessa. Tämän vuoksi vielä tässä on jotenkin suhtkoht levollisin mielin, mutta kyllä sitä jo välillä miettii. Sen koko aika tuntee ja ymmärtää, että se aika on rajallinen ja se alkaa konkreettisesti käymään vähiin. Ei vielä nyt ihan tosissaan, mutta tässä hiljalleen. Sen verran, että näitä asioita joutuu jo alkaa tosissaan miettimään. Aivan vielä ei tarvitse tässä hyppiä seinille, mutta annetaan sille vielä tovi tai kaksi ja kummasti saatankin alkaa hyppimään.

Tulee näitä hetkiä, kun havahtuu kokemaan pientä haikeutta, hermostusta ja kasvavaa pelkoa: mitä jos tämä asia ei olekaan tiedossa minulle? Ympärilläni tuntuu tapahtuvan näitä vahinkoraskauksia, joista kuitenkin ollaan onnellisia. Ja sitä alkaa väkisinkin miettiä, että kai se minunkin vuoroni vielä tulee? Tuleehan ?

Elämäntilanne ei vain koskaan tunnu oikealta

Elämäntilanne ei koskaan tunnu oikealta. Pikkuhiljaa olenkin alkanut tässä miettimään, tuleeko se koskaan – nimittäin meinaan riittävän ajoissa – tuntumaankaan oikealta ja tuleeko sitä koskaan olemaan valmis siihen, että tietoisesti lähtisi raskautta yrittämään? Sitä on jotenkin odottanut aina kaiken olevan ensin tosi valmista ja selvillä. Onko sellaista kuitenkin turha odottaa? Elämässä koskaan ei kai valmista tulekaan ? Aina on näitä liikkuvia muuttujia. Aina on  erinäisiä asioita auki ja vähän vaiheessa.

Luulin vain elämäni menevän tosi erilailla. Kuvittelin jotenkin aina, että olisin kaksikymppisenä aloittanut vakipestissä jossain toimistohommassa sellaisessa paikassa, jossa luultavasti olisin pysynyt sitten koko ikäni. Se olisi tuonut minulle sen riittävän turvan ja tunteen taloudellisesta vakaudesta, joka olisi sallinut minun lisääntyä ja jäädä hyvillä ja rauhallisilla mielin äitiyslomalle. Jotenkin niin sen luulin menevän.

Elämä vaan ei mennyt niin. Koko elämäni olen saanut hyppiä määräaikaisuudesta toiseen. Jossain vaiheessa kuvittelin, että vielä se muuttuu ja löydän lopullisen paikkani. Enää en jaksa uskoa niin välttämättä koskaan käyvän. En ainakaan laskisi sen varaan. Nykyinen pesti on toki vakinainen ja siitä olen varsin kiitollinen, kun työssäni vielä kaiken lisäksi varsin hyvin viihdynkin. Teen kuitenkin niin sanottua lyhennettyä työviikkoa eikä työnantajallani ole minulle enempää tarjotakaan. Kieltämättä tämä ei ole ihan se asetelma, jota aina odottelin ja kaipailin.

Jos aivan väärin en muista, tästä on kirjoiteltukin, että moni nuori nainen nykyään lykkää lasten hankkimista myös juuri tällaisista työsuhteeseen liittyvistä syistä, kuten työttömyys tai työsuhteiden ainaiset määräaikaisuudet. Sitä vakipestiä on nykyään ihan pirun paljon vaikeampi itselleen saada, ja moni ei sitä ilman tahdo lähteä perhettä perustamaan. Tämä on ollut lähinnä se keissi minun kohdallani.

Ajat ovat toiset

Muutama vuosi taaksepäin osallistuessani Saranen Consultingin (=osa Baronaa) eTalousPro-koulutusohjelmaan juttelinkin asiasta erään ohjaajan kanssa. Sanoin, että vaikeinta tässä työttömyydessä sekä ainaisissa määräaikaisissa työsuhteissa on se, että elämää ei voi suunnitella tai alkaa kunnolla rakentaa, mikä taas on aivan perseestä. Miten tässä pitäisi muka pystyä mitään perhettä perustamaan, kun elämä on aina ja ikuisesti tällaista?

Hänen vastauksensa minulle kuului, ettei perheen perustamista auta jättää odottamaan tuota vakituisen työsuhteen ihmettä tänä päivänä. Jos ja kun aika on muuten otollinen ja on valmis, silloin se on tehtävä, oli työsuhdestatus mikä hyvänsä. Tämä neuvo tuli ihmiseltä, joka tuntee työmarkkinat, ja siinä mielessä se kertoi omaa lohdutonta viestiään. Hän vähän niin kuin sanoi, että minun tilanteessani hän ei todellakaan laskisi sen varaan, että tulen vakituiseen työsuhteeseen ensin työllistymään. Tulkitsin hänen sanomansa niin, että en voi ajatella näin ja pitää vakituisen (ja kokoaikaisen) työsuhteen puuttumista esteenä perheen perustamiselle tämän päivän Suomessa, koska muuten se perhe voi hyvinkin jäädä ihan oikeasti kokonaan perustamatta.

Työmarkkinat ovat muuttuneet eivätkä vakautta ja turvaa elämäänsä kaipaileville työntekijöille mihinkään edulliseen suuntaan. Onko se vain näin tosiaan, että tähän täytyy tämän päivän Suomessa työntekijänä sopeutua ja hyväksyä, että tätä tämä on nykyään, ei vaan auta minkään, parempi muuttaa omaa suhtautumistaan ja asennoitumistaan tilanteen mukaiseksi, koska tilanne ei ole tästä mihinkään muuttumassa? Vakituinen työsuhde on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys tämän päivän työntekijälle. Koen tilanteen ahdistavana ja masentavana. Tämä ei todellakaan kannusta minua hankkimaan lapsia, mutta auttaako tässä oikeasti muukaan kuin alkaa sopeutumaan tilanteeseen?

Kun kaikki ympärillä tuntuvat olevan pieniinpäin

Tuntuu siltä, että minne nyt katsookin, siellä on joku vauvan kanssa tai maha pystyssä. Oikeastaan kaikki seuraamani bloggaajat elävät nyt vauva-arkea tai odottavat. Some on täynnä suloisia vauvoja ja vauvamahoja. Tämä yhdessä sen faktan kanssa, että omilla munasarjoillani on jo se 31v mittarissa, herättelee minussa välillä näitä hermostuksen tunteita, huolta, pelkoa ja kaipuuta. Oman vuoroni ei tarvitse olla tänään tai vielä huomennakaan. Haluaisin vain tietää, että sellainen on kuitenkin vielä tulossa. Mutta miten sen voisi tietää? Eihän tässä elämässä ole mitään takeita, ei yhtään mistään. Sitä täytyy vain sietää.

Onneksi juuri tänään on taas yksi niistä päivistä ja hetkistä, kun kaikesta huolimatta olen ihan iloinen, ettei ole vielä lapsia, vaan sellaista luksusta kuin omaa aikaa, vapautta ja tilaa spontaanisuudelle ja aikuisten jutuille. Jos minulla olisi jo lapsia, tuskinpa kaduttaisi tai toivoisin, ettei minulla olisi. Eipä sitä usein kuule äidistä, joka katuisi äitiyttään ja tahtoisi palauttaa paketin haikaralle. Saa kai lapsettomuudesta kuitenkin myös nauttia? Aina sitä ei nauti. Joskus pelottaa ja hermostuttaa, jospa se oma vuoroni ei koskaan tulekaan. Toisinaan sitä kuitenkin huokaa tyytyväisenä, että juuri nyt näin on tosi jees!

Kuvat: Tanja Burtsoff

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *