Kun masennus varjostaa elämää

Kuulumiset pitkästä aikaa

Blogin puolella on ollut kuoleman hiljaista. Ei pihaustakaan sen jälkeen, kun koronarajoitukset astuivat Suomessa voimaan ja sen myötä moni elämä muuttui äkkiä arvaamattomalla tavalla. Tässä postauksessa ajattelin vähän avautua siitä, mitä täällä on ollut meneillään tämän hiljaisuuden aikana.

Tuttu elämän varjostaja iski jälleen

Omaa vointiani oli jo pidempään ennen koronan rantautumista Suomeen varjostanut masentuneisuus oirekirjoineen. Yleinen vedottomuus, innottomuus, ilottomuus, jaksamattomuus, turtuneisuus, välinpitämättömyys, ärtyisyys, lyhytpinnaisuus, alakuloisuus, ahdistuneisuus, kykenemättömyys mielihyvän tuntemiseen, kiinnostuksen puute, itkuherkkyys, jatkuva pahantuulisuus.

Tämä ei ole mitään uutta, olenhan valtaosan elämääni viettänyt enemmän tai vähemmän masentuneena (enkä sen vuoksi, että minulla olisi jotenkin paska elämä). Se on tuttua, minulle oikeastaan jopa tavallista. En tiedä muunlaisesta elämästä: minulle nimittäin tavallinen merkitsee näitä ajoittain toistuvia masennusjaksoja, jotka ilmaantuvat säännöllisen epäsäännöllisesti.

Se taas, että näin taas tapahtuu, on osa diagnosoitua sairaudenkuvaani. Luultavasti tulen jossain vaiheessa avaamaan asiaa enemmän blogissa, sillä tämä on merkittävä osa kuitenkin elämääni, arkeani ja minua. Ymmärrän myös, että tämä minun tavallinen ei ole muiden tavallinen.

Tässä vaiheessa tyydyn toteamaan, että diagnoosi on tehty ja lääkitys löytyy. Asia sinänsä hallinnassa ja jotain, minkä kanssa on jo hyvinkin tottunut ja oppinut elelemään. Onneksi minulle on löytynyt sopiva lääkitys, joka ei turruta minua zombiksi tai muutenkaan muuta sellaiseksi, etten olisi oma itseni: lääkitykselläni olen paljon enemmän oma itseni kuin ilman sitä.

Asianmukainen lääkitys helpottaa pulmaa

Koen saavani tässä vaiheessa niin suuren avun lääkitykselläni kuin lääkkeillä nyt voi saada. Toistuvat masennuskauteni tulevat kyllä edelleen aika ajoin jatkuvasta lääkityksestä huolimatta, mutta lääkitys tekee sen, että ne pysyvät jotenkin siedettävinä, oireet tulevat lievempinä.

En mieti niinkään enää sitä, mahdanko olla parhaillaan keskivaikeasti vai vaikeasti masentunut tai käy sitä lääkärillä aina erikseen todentamassa: sillä ei niinkään ole tässä kohtaa merkitystä ellei sitten mene aivan siihen, etten koe olevani enää työkykyinen. Siihen se ei ole onneksi mennyt enää iäisyyksiin. Ei sen jälkeen, kun sain sairaudenkuvanmukaisen, jatkuvan lääkityksen.

Havannoin masennusoireita, kuinka monia niistä minulla jälleen esiintyy, kuinka voimakkaina ne tulevat jne ja näistä päättelen, tarvitaanko jotain lisätoimenpiteitä, kuten muutoksia lääkitykseen.

Sen verran taas talven ja kevään aikana esiintynyt oireilua, että tästä olen päätellyt käynnissä olevan taas masennusjakso. Silloin elämä väistämättä muuttuu aina vaikeammaksi. Mikään ei huvita tai tunnu hyvältä. Saa ihan tosissaan taistella sen eteen, että saisi itseään piristettyä ja väliin hyviäkin päiviä. Pienet arkiaskareetkin vaativat aina suurempaa ponnistelua ja tuntuvat raskailta.

En ole onneton, olen vain masentunut

Pitkin kevättä olen havainnoinut välillä ajatuksia ja tunteita, jotka selkeästi eivät ole minua, vaan masennusta. ’En minä oikeasti ole tätä mieltä! Tämä on nyt puhtaasti masennuksen puhetta.’

Mielestäni on hyödyllistä osata erotella nämä toisistaan ja ymmärtää, milloin mieli on masennuksen myrkyttämä ja sen takia ei oma itsensä ja milloin taas on ihan oikeasti onneton. Ero on tämä: en ole masentunut sen vuoksi, että olisin elämässäni onneton tai asiat olisi huonosti. Siitä ei ole kyse. Jos masennus ei varjostaisi olotilaani, olisin nytkin parhaillaan melko onnellinen ja tyytyväinen elämääni!

En ole onneton, en ole tyytymätön, en ole kiittämätön. Olen vain masentunut, koska nyt on taas tällainen kausi meneillään. Oireilen, vaikka muuten kaikki onkin melko hyvin. Tämä on tätä taas, tuttua juttua.

Välillä sinnitellään

On ollut aika taistelun takana pitää päänsä jotenkin pinnalla. Tämä vaikeampi aika alkaa kuitenkin tässä jo hiljalleen hellittämään ja kohta elämästä pääsee taas nauttimaan täysikykyisesti. Tässä on pitänyt jaksaa tsempata ja toisaalta tarvittaessa ymmärtää itseään ja antaa armoa. Masennuksessa toimintakyky alentuu. Niin vain on ja itseään on hyvä ymmärtää siinä kohtaa, vaikka tämä alentunut jaksaminen valtavasti turhauttaakin: minua ainakin turhauttaa välillä ihan hulluna!

Kiitos lääkityksen työkyky pysyy riittävänä nykyään vaikeampinakin kausina. En ole toki oma paras itseni silloin ja täydessä potentiaalissani, mutta pärjään riittävän hyvin. Joskus siihen on tyydyttävä: silloin, kun se on sillä hetkellä parasta, mihin pystyy.

Lääkityksen kanssa koen minulla olevan kykyä jotenkin taistella vastaan näinä kausina pitääkseni itseni vajoamasta aivan syvyyksiin. Kauheasti siinä joutuu silti kyllä tsemppaamaan extraa. Itseään joutuu pakostakin puskemaan aina sen olemattomaksi kaventuneen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Töissäkäynnin lisäksi pakko tehdä kotitöitä, yrittää syödä jotenkin järkevästi, koittaa vähän liikkua ja ulkoilla, vaikka ei yhtään huvittaisi tai jaksaisi, koska tekemättä jättäminen pidemmän päälle tekisi oloni vain entistä kurjemmaksi. Itselleen ei pidä antaa liikaa periksi masiksessakaan tai tekee siinä karhunpalvelusta.

Se, että puolipakolla olen pitänyt itseni tekemässä näitä tiettyjä asioita, vaikka on tuntunut vaikealta ja vastentahtoiselta, pidemmän päälle kuitenkin on tukenut hyvinvointia. Yleistä ahdistusta lisäisi, jos asunto ympärillä pääsisi vajoamaan täydelliseen sotkuun ja kaaokseen: siisteys ja järjestys taas paitsi helpottaa elämää myös piristää mieltä. Samoin epäterveellisesti tai muuten huonosti syöminen ja/tai liikunnattomuus ja paikalleen käpertyminen voi sillä hetkellä tuntua mukavalta ja juuri siltä, mitä kaipaa, mutta pidemmän päälle se saa vain voimaan entistä huonommin.

Nämä ovat monelle varmasti itsestäänselvyyksiä, mutta itselleni ne ovat jotakin, mitä on pitänyt kantapään kautta oppia ja vieläkin pidempään on vienyt nämä sisäistää. Edelleen haen masennuskausina sitä tasapainoa sen välillä, kuinka paljon on annettava itselleen ymmärrystä, vaadittava tavallista vähemmän ja suotava enemmän ja kuinka paljon ennemminkin taas potkia itseään yksinkertaisesti persuksille (rakkaudella), että olo ylipäätään voisi alkaa joskus kohentua.

En yleensä asiasta ihmeemmin avaudu

En ole aiemmin tästä masennusasiasta ihmeemmin avautunut. Olen sen tässä hyvän tovin taas kyllä tiennyt ja tunnustanut itselleni, että en voi kovin hyvin. Meneillään on yksi näistä kausista. En kuitenkaan ole pitänyt sitä ääneensanomisen arvoisena. Yksi syy siihen on, etten halua huolestuttaa ketään varsinkaan suotta.

Mikä on tämä suotta?

Minulle se on kai silloin, kun kukaan ei voi oikeastaan mitään kuitenkaan tehdä, mikä auttaisi. Jollain tapaa pidän tätä omana synnyintaakkanani ja haluan pitää sen itselläni. Ei, en ole tätä valinnnut tai pyytänyt osakseni. Jostain syystä minun kohdalleni nyt vain osui tällainen paska nakki, joka ilmaantuu ajoittain varjostamaan elämääni.

Taakkansa jokaisella

Näen sen näin: kaikille meille on syntymässä jaettu jonkinlaiset kortit. Minun korteissani tuli mukana tällainen ei-toivottu epäonnen kortti. Alussa sinulle annetaan, mitä annetaan ja niillä on pelattava ja niiden kanssa tehtävä parhaansa. Toki olisinhan voinut saada elämän ilman ohjelmoitua taipumusta masennukseen ja se olisi ollut varmasti tosi jees. Sitä on kuitenkin aivan turhan miettiä. Minulle jaettiin tällainen käsi ja mielestäni kaiken kaikkiaan olisihan sitä voinut olla toisaalta huonompikin mäihä. Kaikesta mahdollisesta, mikä olisi voinut osua kohdalle, tämä tuskin on ikävin.

Esimerkiksi työnantajalleni Hannalle tuli sellaiset kortit, ettei hän voi tässä elämässä kävellä tai tehdä juuri mitään ilman avustajan apua. Se tuokin jo elämään ihan erilailla erinäisiä, väistämättömiä haasteita, ehtoja ja rajoitteita. Minä pystyn loppujen lopuksi elämään hyvinkin normaalia elämää. Harva tästä edes tietää. Tämä juttu, mikä kohdalleni osui, ei lopulta toimi esteenä juuri millekään. Kyllä tämän kanssa varsin hyvin oppii elämään ja elelee melkein kuin mitään ei olisikaan. No, siltä se ainakin voi ulkopuolisille näyttää.

Oma taisteluni

Minun ikuinen sisäinen taisteluni. Kamppailu, jota käyn aina aika ajoin.

Lopulta olen ainoa, joka voi itsensä sieltä syövereistä nostaa, jos sinne pohjalle asti päädyn. Olen myös ainut, joka voi taistella vajoamista vastaan omalla toiminnallaan ja pitää itsestään huolta. Kun sairausjakso tulee, on minun vastuullani havahtua, reagoida siihen ja pitää itsestäni aivan erityistä huolta, tarvittaessa hakea ulkopuolista apua. Olenhan ainoa, joka edes tietää, mitä on meneillään. Ainakin olen niin kauan kunnes avaan suuni, mitä taas teen harvemmin.

Ajattelen aina, että kaikilla on kuitenkin omat murheensa ja kuormitustekijänsä. Miksi suotta välttämättä mainitakaan, että itsellä on tämä homma nyt päällä ja sen takia kaikki vähän vaikeampaa ja kurjempaa kuin normaalisti? Mitä sen ääneen sanominen muuttaa tai hyödyttää?

Jos ja kun vajoan alle tietyn pisteen, osaan avata suuni ja sanoa ”apua! En pärjää enää. Minä tarvitsen tukea!” Teen sen kuitenkin vasta, kun arjessa pärjääminen muuttuu aivan mahdottomaksi ja paha olo tuntuu jo aivan sietämättömältä. Minulle on tyypillistä odottaa, että kolahdan kivipohjaan ennen kuin inahdankaan. Kannattaisi varmaan reagoida aikaisemmin: mitä syvemmälle ehtii vajota, sitä vaikeampi sieltä on päästä pois ja se vie enemmän aikaa.

Tällä kertaa havahduin ajoissa

Tällä kertaa onneksi havahduin pahaan olooni jo paljon ennen mitään kivipohjia. Nyt ei käyty siellä lähimainkaan. Tänä keväänä on lähinnä ollut työn ja tuskan takana pitää päänsä pinnalla ja pari kertaa käyty ehkä pikaisesti pinnan allakin, mutta yhtä kaikki pinnalla silti jotenkin pysytty. Vointi ei ole ollut koko ajan paras mahdollinen: olen tämän tiedostanut, mutta nyt vasta sanon ääneen.

No, kumppanilleni mainitsin, että tällainen kausi meneillään. Hän kyllä on tiennyt jo aivan seurustelumme alkumetreiltä saakka mielialahäiriöstäni. Jo alussa kerroin hänelle ja vähän avasin, mitä se tarkoittaa, mitä se tuo mukanaan ja miten se tarkalleen minun elämässäni ilmenee.

Koskaan se ei ole hänelle kuitenkaan ihan konkretisoitunut, mitä se on. Ihan räikeästi se ei luultavasti tulekaan hänelle konkretisoitumaan, sillä homma pysyy tässä vaiheessa jo melko hyvin hallinnassa.

Ei syytä huoleen

Tämä ei ole avunhuutoni. Ei minulla ole hätää. Ei syytä kenenkään huolestua. Tämä ei ole ensinkään mitään uutta tai ihmeellistä. Aina näistä on selvitty.

Todetaan se nyt kuitenkin toteamisen vuoksi, ei siksi, että odottaisin muilta reagointia tai toimenpiteitä: en ole tänä keväänä voinut ihan hyvin. Mukaan on ehdottomasti mahtunut hyviä hetkiäkin ja jopa kokonaisia päiviä ja parhaani olen niiden eteen tehnyt.

Olen tottunut näihin kausiin, kun elämänilo ja -halukin alkavat käsittämättömällä tavalla kadota. Menetän ne, menetän itseni hetkeksi tai pidemmäksikin toviksi. Se on aina ahdistavaa.

Koska tämä ilmiö on käynyt tutuksi, tiedän onneksi myös sen, ettei pimeä kestä ikuisesti eikä minusta tule ikuisesti tuntumaan tältä. Nämä tunteet ovat ohimeneviä. Ne ovat vain tunteita, ne eivät ole todellisuutta: vaikka masennus värittää maailmani harmaaksi tai aina mustaksi asti, maailma ympärilläni ei ole oikeasti kadottanut värejään ja minä tiedän sen. Kaikki on hyvin silloinkin, vaikkei ihan tuntuisi siltä. Ja jossain vaiheessa alkaa taas myös tuntumaankin siltä ja jälkikäteen en voi kuin ihmetellä menneen kauden aikaista pahaa oloani ja synkeitä, tavallista negatiivisempia ajatuksiani.

Hiljainen kamppailu

Nyt tuli taas yksi näistä huonommista kausista. Itse asiassa yhdeksi näistä kausista, se on ollut ihan kohtalaisen hyvä. Silti en malta odottaa, että pääsen olemaan taas täysin oma iloinen ja pirteä itseni, joka innostuu asioista ja nauttii elämästä. Pitkään kaikki on ollut aika sinnittelyä ja yhtä vastahakoisuutta ja jatkuvaa itsensä kanssa taistelua ja itsensä tsemppaamista. Tiedän sen, ettei elämän tarvitse olla näin vaikeaa eikä se normaalisti olekaan. Nyt on eletty kohdallani taas hieman poikkeuksellista aikaa.

Huomaan oloni hiljalleen tässä kohenevan. Parempaan ollaan ehdottomasti menossa! Kesä ja aurinkoiset päivät auttavat myös osaltaan valtavasti mielialan nostamisessa. Pahin on taas takana. Alamme jo kohdallani todistamaan päiviä, kun olen hyväntuulinen, iloinen ja pirteä ja nyt ihan viimeisinä kuluneina viikkoina olen alkanut tuntemaan oloni jälleen hyvin onnelliseksi ja kiitolliseksi kaikesta ympärilläni. Välillä meinaan ihan pakahtua tähän tunteeseen!

Tällaisen kanssa on siis täällä taas tänä keväänä käyty hiljaista kamppailua. Siinä samalla olen muutamia asioita ihan tietoisesti ja suosiolla jättänyt odottamaan parempaa aikaa, kuten painonpudotuksen ja blogin ylläpidon. Muutamankin kerran olen tässä välissä kyllä jo yrittänyt kirjoittaa blogipäivitystä, mutta kaikki ovat aina jääneet keskeneräisinä luonnoksiin roikkumaan. Lopulta annoin näiden suosiolla jäädä toviksi ja siirsin keskittymiseni siihen tavoitteeseen, että alkaisin voimaan taas paremmin.

Olen tässä kuulostellut olotilaani ja toiminut sen mukaan, ottanut itselleni aikaa, hidastanut vauhtia, miettinyt, mitä milloinkin kaipaan juuri siinä hetkessä eniten, että alkaisin voimaan paremmin ja suunta olisi ylöspäin. Ajattelin, että turha aloittaa suuria projekteja tai väkisin pitää vanhoja sellaisia aktiivisesti käynnissä, jos jaksamisen kanssa on vaikeuksia ja hyvinvointi horjuilee vaakalaudalla. Siinä vaiheessa kaikki sujuu kuitenkin paljon helpommin ja mukavammin, kun voi rehellisesti kokea voivansa hyvin!

-Tanja

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *