Lomamoodi

Elossa ollaan!

Tarkistin juuri edellisen blogipostaukseni päiväyksen. Jäin tuijottamaan sitä epäuskon vallassa. Kuukausi. Siitä on KUUKAUSI, kun olen viimeksi julkaissut blogin puolella sanaakaan! Hupsista.

Se on blogimaailmassa melkoisen pitkä aika. Jos blogillani olisi yhtään enempää seuraajia, olisin varmaan vastaanottanut jo kyselyitä siitä, olenko vielä hengissä! Olenhan minä.

Taisinpa käydä vähän lomalla. Ja nyt kävi niin, etten vain käynyt lomalla, vaan jäin lomalle. Toki Kööpenhaminassa vietettiin vain se pitkä viikonloppu, minkä olimme suunnitelleetkin viettävämme. En minä sentään matkan varrelle Tanskaan jäänyt. Lomailumoodi vain jäin päälle. Sittenkin, vaikka palasin töihinkin.

Lomamoodi

Sitä kun menee siihen lomamielentilaan, siihen fantastiseen huolettomaan, rentoon tilaan ja irtautuu rutiineista, suo enemmän tilaa spontaaneille päähänpistoille, kieltäytyy ottamatta stressiä mistään, siitä voikin olla vaikea palata takaisin organisoituun arkeen, kurinalaisuuteen ja järjestykseen. Osa minusta ikään kuin jäi siis lomalle. En suostu stressaamaan tai murehtimaan liikoja, elän enemmän hetkessä, olen spontaani, vältän kiirehtimistä, otan aikaa, nautiskelen ja fiilistelen ja otan rennommin.

No siis, töiden ohessa. Työ aina asettaa omat rajoitteensa, mutta onneksi työni on kuitenkin melko rentoa ja leppoisaa. Sitä paitsi osa-aikaisesti työskentelevänä minulla on myös melko hyvin mahdollisuutta ottaa tilaa ja aikaa itselleni, kun sitä kaipaan. Tanskan reissun jälkeen olen esimerkiksi panostanut aamupalahetkiini. Minulla on aikaa aamuisin töiden alkaessa vasta iltapäivästä ja sitten työvuoro kestääkin yömyöhään, joten otan vapaista aamupäivistäni kaiken irti. Olen panostanut aamupaloihin kunnolla, sitten ajan kanssa fiilistellyt, nautiskellut ja tuntenut mielihyvää ja kiitollisuutta hetkestä.

Erityisesti luovaa puoltani olen toteuttanut kaiken maailman mukavien pikku projektien parissa. Tällä viikolla olen harjoitellut sekä (hyvin alkeellisesti!) posliinimaalausta että makrameetöitä. Ideoita ja intoa tuntuu nyt löytyvän ja kokeilunhalua!

Toissa viikonloppuna minut valtasi taas minulle hyvin harvinainen tila, eli kodin siivous- ja järjestelyvimma! Teki vain mieli oikein perusteellisesti siivoilla ja karsia tavaraa ja järkkäillä. Yleensä tällainen vimma iskee vain, jos vierailijoita on tiedossa. Tällä kertaa inspis/tarve siivoukselle oli aivan sisäsyntyinen ja jotain lähinnä omaksi iloksi ja kumppanin tietysti.

Blogipostauksista en ole ottanut mitään paineita tai liioin murehtinut ja se johti sitten tähän kuukauden radiohiljaisuuteen blogin puolella. Somekanavissani Instagramissa ja Facebookissa olen kaiken aikaa pysynyt kuitenkin aktiivisena ja niitä kannattaakin seurailla, mikäli kaipailee enemmänkin kuulumisia ja kuvamateriaalia niin lomareissusta, kotiarjesta kuin taideprojekteista.

Facebook: @kohtiparempaaelamaa

Instagram: @kohtiparempaaelamaa_blogi

Tämä tauko on varmaan tullut tarpeeseen ja ollut ihan hyvästä. Olen hiljentynyt kuuntelemaan itseäni ja omia tarpeitani ja toiminut sitten sen mukaan. Se tuntuu hyvältä. Suosittelen tätä lämpimästi jokaiselle sen oman elämäntilanteen sallimissa rajoissa, tietysti.

Tunnistatko loppuunpalamisen uhkan omalla kohdallasi?

Ymmärrän kyllä sen, että on erilaisia elämäntilanteita ja kaikissa niistä ei kaikilla ole juuri aikaa itselle ja sille, että keskittyisi tunnustelemaan omaa oloaan ja miettimään, mitä minä tarvitsen juuri nyt.

Miksi sitten edes miettiä, jos sille ei ole nyt mahdollisuutta kuitenkaan, mitä minä tarvitsen? Ei sen ole väliä, mitä tarvitsen.

Joskus tällainen tuntuu luksukselta, johon meillä ei vain elämässämme ole varaa tai mahdollisuutta.

Ai sulla on mahdollisuus ja jaksamista pitää itsestäs huolta? No, kivat sulle. Ei mulla vain ole!

Ihan pidemmän päälle, jos sellainen tilanne aina vain jatkuu, että koskaan ei ehdi eikä jaksa eikä voi oikein hyvin, haastaisin ehkä miettimään asiaa ja sitä, pitäisikö jotakin elämässä kenties muuttaa.

Olen itse oppinut sen elämässäni kantapään kautta, että itseään ja tarpeitaan ei voi yksinkertaisesti ikuisesti sivuuttaa tai jättää huomiotta. Jos itseään laiminlyö riittävän pitkään, jossain vaiheessa tulee raja vastaan ja silloin meidät pysäytetään väkipakolla, kun emme suostuneet aikaisempia hienovaraisempia vihjeitä muutoksen tarpeesta noteeraamaan ja ottamaan vakavasti.

Niin keho kuin mieli voi tehdä temput palaessaan loppuun. Kroppa voi pettää. Tämä voi ilmetä mitä ihmeellisimpinä ja huolestuttavimpina oireina. Ihan vain, että vihdoin pysähdyt ja suostut kuulemaan, mitä kehosi tai mielesi koittaa sinulle kertoa!

Kun sinulla on jotain oivallettavaa ja muutettavaa ja alat vastaanottaa tästä ensisignaaleja, signaaleihin kannattaa kokemukseni mukaan reagoida. Niiden huomiotta jättäminen ja jatkaminen entiseen tapaan ei nimittäin tule kantamaan pitkälle. Tuhoisalle toiminnalle tulee loppu vastaan ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella.

Minun mielestäni mielummin hyvällä kuin pahalla, kun kahdesta joutuu valitsemaan. Mielummin ottaa oman hyvinvoinnin vakavasti silloin, kun ensimerkit uupumuksesta nostavat päätään ja uhkaavasta burn outista, kuin odottaa hetkeä, kun täydellinen toimintakyvyttömyys iskee ja sinulla ei ole muita vaihtoehtoa kuin pysähtyä sairaslomalle. Se on aina merkki siitä, että asioiden on annettu mennä aivan liian pitkälle.

Painonpudotusprojekti jäissä

Painonpudotuksen suhteen huomaan aikaisemmista postauksista, että minulla oli hyvä juttu menossa ja määrätietoinen, tavoitteellinen ote hommaan ennen kuin pistin projektin jäihin/tauolle. Oli vähän harmillistakin antaa sen katketa.

Toki edistystä ja positiivisia asioita on tapahtunut tässä muuten painon suhteen kuin kiloissa mitaten. Olen esimerkiksi paljon entistä sallivampi ja lempeämpi itseäni kohtaan. Minun on ihan hyvä olla juuri nyt ja juuri näin ja olen itseeni tyytyväinen. Näinä viikkoina painonpudotus ei vain ole tuntunut minulle niin kovin tärkeältä enkä sitä ole juuri miettinyt.

Toisaalta tämähän on ihan tervettä ja hieno juttu sinänsä, mutta samaan aikaan kuitenkin painonpudotusprojekti, joka minulla oli meneillään, oli sekin hyvällä ja mielestäni melko terveellä pohjalla. Ei se kummunnut niinkään tyytymättömyydestä itseen ja koska en voinut itseäni hyväksyä tällaisena: se nimenomaan kumpusi siitä, että välitin ja arvostin itseäni ja jaksoin piitata ja panostaa tähänkin asiaan, koska olen sen arvoinen.

Oli tosi mahtava tunne, kun sai niitä ylimääräisiä kiloja karistettua. Kyllä se tekee hyvää itsetunnolle. Ei vain sen takia, että näyttää paremmalta ja tuntuu paremmalta fyysisesti, vaan koska ymmärtää, että minä pystyn kyllä ihan mihin vain. Silloin itseensä on helpompi luottaa ja itseään arvostaa aivan eri tavalla. Tämän vuoksi toivon kyllä, että pääsen taas painonpudotusmoodiin ja jonkinlaiseen kurinalaisuuteen takaisin sen suhteen. Minusta se ei ollut itsensä inhoamista. Se oli nimenomaan itsensä rakastamista.