Odotuskuplassa elellen
Kauan on taas kulunut edellisestä postauksesta.
Instagramiani/fb:täni seuraavat sen tietävätkin, että meneillään on nyt vähän toisenlaiset kuviot ja painonpudotus on ollut jo tovin jäissä: olen nimittäin raskaana. Tässä vaiheessa raskauden ensimmäinen kolmannes on jo taitettu.
Ihan heti ei halunnut uutista kovin suuresti jakaa, sillä oli vielä niin varhaista. Piti muutenkin saada vähän aikaa itse sulatella asiaa ja ihan käsittää tilanne. Tuntuu vielä niin oudolta ja vieraalta tämä kaikki.
Raskaus oli toki toivottu ja kyllä ihan suunniteltukin, mutta tällaisen aikatauluahan ei voi koskaan suunnitella tai ennustaa etukäteen.
Olen 33v, avopuolison kanssa ollaan yhdessä oltu reilu neljä vuotta ja viime joulukuussa alettiin yhdessä asuntovelallisiksi, mitä ennen olimme muuten asuneet yhdessä pari vuotta. Tiedossa oli jo, että lapsi/lapsia on toiveissa kyllä jossain kohtaa.
Ottaen huomioon nämä toiveet ja vakaan elämäntilanteen ja ikäni, alettiin miettiä, kauanko tässä uskaltaa olla antamatta raskaudelle edes mahdollisuutta tapahtua.
Isona tekijänä oli myös
se, että minulla on vuosikaudet kuukautiset olleet kovin epäsäännölliset, pitkäkiertoiset ja niukkavuotoiset. Pillereilläkin olin ehtinyt olla vuosia. Sen verran ehdin olla jossain välissä ilman, että huomasin, että menkat pysyivät epäsäännöllisinä ja niukkoina ilman pillereitäkin. Tämä taas herätti minussa huolta, sillä mielessäni yhdistin sen heti hedelmättömyyteen.
Jaoin huoleni joskus terveyskeskuksessakin ja siellä vahvistettiin, että vaikuttaa tuon kiertoni perusteella siltä, etten välttämättä joka kuukausi ovuloikaan. ”Huolehditaan siitä kuitenkin vasta, kun asia on ajankohtainen.” Tämä kummitteli mielessä sitten vuosia.
Vaikutti todennäköiseltä, että lukeutuisin niihin naisiin, joiden ei ole kovin helppo tulla raskaaksi. Ajattelin, että apua enhän minä edes ovuloi!
Lisäksi ikäni puolesta hedelmällisyys ja todennäköisyydet raskaudelle olivat jo tilastoiden mukaan alkaneet hiljalleen heiketä muutenkin ja heikkenisivät edelleen ehkä jo ihan ratkaisevastikin seuraavien tulevien vuosien aikana. Ja ’ikäiselleni on ihan tavallista, että voi joutua raskautta yrittämään vuodenkin ennen kuin tärppää.’
Vasta sen vuoden yrittämisen jälkeen on syytä huolestua ja asiaa tutkittaisiin. Sitten vielä päälle mahdolliset hedelmöityshoidot ja ties mitä vielä! Voi Luoja, parempi se on alkaa yrittämään jo, koska tässä raskautumisessa voi oikeesti mennä vielä kauankin, ajattelin.
Tai jos ei nyt vielä aleta ihan yrittämällä yrittämään, niin ainakin jättäisi sen ehkäisyn pois ja katselisi rauhassa, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään.
Sillä jos odoteltaisiin ensin jotain otollisempaa aikaa vielä vuoden tai pari ennen kuin edes yritämme… ja sitten siinä vaiheessa huomaammekin, että enpäs tulekaan raskaaksi noin vain, yritellään vuoden ajan turhaan ja sitten vasta tutkitaan ja hedelmöityshoitoihin.
Siinähän lähestyisinkin jo neljääkymppiä eikä ikä todellakaan parantaisi mahdollisuuksiani tulla raskaaksi! Keskenmenojenkin todennäköisyys olisi noussut hurjasti kuten myös kromosomipoikkeavuuksien. Jospa lapsi jäisikin näin kokonaan tekemättä. Ajatus oli minulle kamala.
Siksi ajattelin: onko meillä varaa lykätä tätä enää? Onko meillä varaa olla vielä antamatta raskaudelle edes sitä MAHDOLLISUUTTA tässä vaiheessa tapahtua, kun kuitenkin selvää on, että lapsia halutaan?
Mielestäni meillä ei ollut. Asia alkoi jo toden teolla hermostuttaa ja stressata. Tehtiin päätös jättää pois ehkäisy. Se rauhoitti.
Ajattelin tyynenrauhallisesti
että kannattaa harhauttaa tässä välissä itseään muulla, keksiä ihan muuta mietittävää ja mihin keskittyä, koska tässä todellakin voi kestää vaikka kauankin.
Ja kas kummaa, ei siinä kestänyt lainkaan kauaa! Olin raskaana saman tien tuijottamassa hölmistyneenä ja totaalisen epäuskoisena positiivista raskaustestiä.
Ihanteellista olisi ollut toki saada painoa pudotettua jo ennen raskautta sen muutaman kilon ainakin ylipainoa kun on. Ottaen kuitenkin nuo kaikki muut tekijät huomioon, tulin siihen tulokseen, että enää ei auttanut asiaa ollenkaan lykätä. Annetaan edes mahdollisuus.
Ja hups vaan, tässä sitä nyt ollaan!
Ei ikä, ei ylipaino, ei epäsäännöllinen ja pitkä kuukautiskiertokaan estänyt minua raskautumasta välittömästi.
Ei tässä enää siis mitään painoa pudotella. Nyt vain kasvatellaan vauvamasua ja aletaan hiljalleen valmistautua vauvan tuloon, ihan uuden perheenjäsenen, meidän esikoisen. Ei auta painosta alkaa liiemmin stressailla. Se tulee nousemaan, se kuuluu asiaan. Sen nousua tuntuu olevan myös hyvin vaikea hallita.
Välittömästi ihan ensimmäisten raskausviikkojen aikana painoni ponkaisi kolmisen kiloa ylöspäin melkein kerrallansa ilman, että ruoka- tai liikuntatottumuksissa olisi tapahtunut muutosta, ihan siis vain puhtaasti raskaushormonien vaikutuksesta. Hallitsepa tätä nyt sitten!
Yleensä paino jakaantuu minulla tasaisesti joka puolelle kehoa. Siksi osa ihmisistä ei voikaan uskoa minua niinkin painavaksi kuin olen. He kai ajattelevat, että painoisellani on yleensä paljon enemmän mahaa.
Nyt nämä viimeiset kolme kiloa, raskauskilot, lävähtivät suoraan kaikki ylävatsaan viskeraalirasvaksi. Nämä kilot näkyvät ja tuntuvat, tekevät jo selkeän eron vielä aikaisempaan. Hieman ärsyttävää.
Kilot, jotka ovat vauvaa, istukkaa, kasvanutta kohtua, lapsivettä yms, eivät tiettykään haittaa. Sen sijaan nämä vähän tympii, jotka ovat ihan selkeästi silkkaa läskiä ja nesteturvotusta ja tulivat näin alkuvaiheilla jo.
Vaan eipä näillekään oikein mitään mahda! Lisää varmasti tulossa ja niitähän lopulta tulee sen verran kuin tulee. Niitä hävitellään sitten hiljakseen synnytyksen jälkeen.
Mitä tämä tarkoittaa blogin osalta?
En ole asiaa ehtinyt miettiä. Ainakin sitä, että painonpudotusprojektin etenemistä ei nyt blogissa enää seurailla toviin. Haluanko sen sijaan bloggailla ajatuksia odotusajasta?
En oikein tiedä. Varmaan olisi ihan terapeuttista itselleenkin vuodattaa odotusajan ajatuksiaan johonkin ja kiva lukea niitä myöhemmin. On tämä esikoisen odottelu ja saapuminen kuitenkin niin mullistavaa aikaa!
Toisaalta samaan aikaan huomaan, etten ole ollut valmis jakamaan ajatuksiani ainakaan vielä tätä aikaisemmin aiheesta, vaikka niitä paljon kaikenlaisia onkin. Enkä ole varma, haluanko ihan kovin paljoa missään vaiheessa jakaakaan. Jännästi tässä kohtaa tulee fiilis, että nämä ajatukset ovat minun eivätkä muille, ei varsinkaan tuntemattomille kuulu.
Ei ole mikään ongelma jakaa painoani tai painonpudotusyrityksiäni yms. Se ei ole minulle liian henkilökohtainen tai herkkä aihe, mutta tuleva äitiyteni ja ajatukset ja tunteet, joita se saa käymään matkan varrella läpi, se onkin ehkä minulle henkilökohtaista ja yksityistä.
Arvaan, että niin on myös tuleva lapseni. Pidän epätodennäköisenä sitä, että blogi alkaisi pyöriä vahvasti mammailun ja lapsiperhearjen ympärillä ainakaan niin, että lapsi esiintyisi blogissa. Mitenkään sen enempää arvostelematta tai tuomitsematta muiden äitien toimintaa ja valintoja näissä asioissa, siinä tuntuu tulevan itselläni jokin raja vastaan ja tuntuu, etten halua sellaista tehdä.
Bloginkin koko tulevaisuus on siis edelleen avoin. Minulle on epäselvää, lopetanko, pidänkö taukoa, jatkanko muuttaen aihepiiriä nykyiseen ja tulevaan elämäntilanteeseen sopivaksi, aloittaisinko kokonaan uuden blogin.
Olen tässä ollut ja viihtynyt nyt omassa ”odotuskuplassani”,
totutellut ihan rauhassa uusiin kuvioihin ja muuttuneisiin lähitulevaisuuden näkymiin.
Yhtäkkiä sitä odotetaankin vauvaa, pitää huomioida kaiken maailman rajoituksia siitä johtuen, sellaisia, joita ei ennen raskautta ollut osannut tulla ajatelleeksikaan!
Ja minä sentään selvitin kyllä aika paljon jo ennakkoon ennen raskautta mm. raskausajan ruokavaliota ja rajoitteita yms. Ja silti jatkuvasti törmään vielä uusiin rajoitteisiin ja varoituksiin. Huh kylläpä niitä onkin paljon!
Yhtäkkiä sitä ravaillaan neuvolassa, labrakokeissa, ultrissa ja ties missä. Joutuu kaikkiin näihin uusiin tilanteisiin. Kauheasti seuraillaan, tutkitaan, kysellään, tiedustellaan. Kuin minulla yhtäkkiä pitäisi olla kaikki selkeää ja kaikki vastaukset jo valmiina!
Kaikki on jotenkin tässä vaiheessa niin päätä huimaavaa ja pökerryttävää. Koko tilanne on itselle uusi, outo ja ihan vieras. Raskaus, tuleva äitiys. Paljon puhutaan ja mietitään koko ajan käytännön asioita tähän liittyen, mutta samalla konkreettista muutosta ei juuri näy tai tunnu vielä. Siksi tuntuu välillä ihan epätodelliseltakin, kuin tämä olisi unta.
Kysyt multa laskettua aikaani ja vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. Olen jo tottunut puhumaan näistä, se on hyvinkin arkipäiväistä. Samaan aikaan minä melkein olen kuitenkin tässä vielä miettimässä, että olenko minä siis todellakin raskaana ?
No on se ehkä tässä vaiheessa jo uponnut tajuntaan, mutta vasta äskettäin. Muutaman viime päivän aikana vauvamahakin on alkanut selkeästi näkyä ja tuntua.
Ennen kuin huomaankaan pitää jo alkaa tosissaan valmistautumaan vauvan tuloon ja synnytykseen. Vieläkö mahdan synnärillä katsoa vastasyntynyttä lastani miettien, tuliko tuo siis todella minusta, onko tuo todella minun?
Onneksi siihen on vielä aikaa. Tarvitsen selkeästi tämän odotusajan itselleni, että pää pysyy menossa mukana!
Olen hurjan onnellinen totta kai
enkä malta odottaa tuntevani vauvan liikkeet sisälläni, saavani tietää sukupuolen, saavani kantaa ylpeänä komeaa vauvamasuani, saavani vihdoin vauvani syliini. Tykkään jo nyt paijailla masuani, vaikka vauvakumpu on vasta alkanut tulla näkyviin ja vielä melko vaatimaton.
Vaan kuten totesin tämän uuden asuntommekin kanssa, muutokset, vaikka ne olisivat kuinka ihania ja toivottuja ja valittuja tahansa, vaativat aina oman totuttelu- ja sopeutumisaikansa.
Sillä välin, kun tekee tätä tunnetyötä, tekee ehkä mieli vähän vetäytyä ja sulkea ulkomaailma pois ympäriltään. Kuplassa on turvallista ja hyvä olla selvittelemässä ajatuksiaan, päivittämässä itsensä tilanteen tasalle myös tunnetasolla ennen kuin on valmis kohtaamaan taas maailman.
-Tanja
