Talviraivo

52373512_985253731670461_548671721192816640_n.jpg

Voi että kun on kaunista ja ihanaa ja niiin tunnelmallista! Oi, mikä satumainen winter wonderland!

Anteeksi nyt ihmiset, mutta mitä mömmöjä olette oikein vetäneet ja jatkokysymys, mistä minulle saataisiin sama satsi?? Toisinpäin kääntäen, mikä minussa on oikein vialla, kun en tätä aivan ihmeellistä ja ihanaa talven satumaata osaa fiilistellä ja arvostaa? Lumihan on riesa, yksi jumalaton riesa! Kaupungissa likaa ja saastaa riittää silmänkantamattomiin. Onpas tosiaankin kaunista ja mieltä ylentävää.

51589939_394730344658069_2289611241175384064_n.jpg

Kohtuullisissa määrin lumi ei minua haittaa. Mutta kun käy näin, että sitä vaan tulee ja tulee ja tulee eikä loppua näy, silloin alkaa huumori olla vähissä. Lumi haittaa liikennettä, on liukasta ja näkyvyys on huono. Autoilijan painajainen, mutta helvetti on irti myös julkisen liikenteen puolella. Täydellinen kaaos. Runsas lumentulo tuo mukanaan monenlaisia vaaratilanteita. Ja lumityöt. Kaamosmasennus on sekin ihan oikea juttu ja todellinen ongelma. Ja kuten masennuksessa, kaamosmasennuksessakaan ei ole kyse siitä, että jokin nyt vähän harmittaa tai että kokisi elämäänsä jonkinlaista tyytymättömyyttä. Pöyristyttävää kyllä vielä terveydenhuollonkin puolella työskentelee ihmisiä, jotka kuvittelevat näin.

Välttelen nyt ulos menoa viimeiseen asti, sillä tuolla taapertaminen ja rämpiminen lumi- tai räntäpaskan vielä sataessa naamalle vaakatasossa saa minut yksinkertaisesti helkkarin pahalle tuulelle. Osaan minäkin kumminkin sentään fiilistellä talvea. Esimerkiksi eilen fiilistelin sitä, kun ihan oikeasti ensimmäistä kertaa moneen päivään ulkona sai olla ilman, että jotain skeidaa lentää naamaan täydellä syötöllä. Tulen ihan täysillä fiilistelemään joka ainoaa merkkiä ja lupausta keväästä. Fiilistelen aina lumien sulamista. Se onkin jotain, mitä olen odottanut hartaasti siitä lähtien, kun ensilumi satoi maahan. Harva uskookaan, kuinka kiihkeästi minä tätä odotan!

Bloggaan itsekin paljon hyvinvoinnista. Hyvinvointi- ja lifestylebloggareille on aika tavanomaista kirjoitella myönteisiä ja kivoja juttuja ja kuvittaa ne kauniilla ja harmonisilla kuvilla. On tavallista keskittyä mukavaan ja kauniiseen ja tuoda esiin positiivista ajatteluaan ja inspiraatioitaan ja motivaatiotaan. Siis toisin sanoin niitä parhaita puoliaan. Ja onhan siinä ihan pointtia. Itsekin yleensä kyllä teen parhaani pysyäkseni positiivisena ja keskittyäkseni elämässäni siihen kaikkeen, mikä on hyvää. Ja jos jokin ei ole hyvää, mietin, voinko tehdä asialle jotakin.

Tottahan se on, että sää on niitä asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Se nyt on, mitä se on. Vaikuttaa voi siihen, kuinka tähän asiaan suhtautuu. Kannattaako sitä nyt kauheasti valitella asiaa, johon ei voida vaikuttaa? No ei. Eipä oikeastaan. Voihan sitä aina kirjoittaa siitä, kuinka vihaa vihaa vihaa talvea ja kuinka lumi on kylmää, valkoista paskaa ja kuinka armottomasti kaiken aikaa vaan vituttaa vituttaa vituttaa. Se on eri asia, antaako tällainen talviviharanttaus sitten yhtään kenellekään yhtään mitään.

51674612_312173169442070_3766739911193919488_n.jpg

Mutta toisaalta taas kun en todellakaan ole talvi-ihminen. En ole koskaan ollut, en tule koskaan olemaan. Suomessa meillä on moni asia hyvin, mutta jos minulta kysytään, meidän talvet ovat aivan kamalia. Aina, kun kuulen Loton mainoksen ”Lotto – mitä sinä tekisit?”, vilpitön, välitön vastaukseni kuuluu joko ”muuttaisin pois Suomesta” tai ”viettäisin vain kesät Suomessa”. Tai jos lompakko antaisi sen verran myöden, ainakin joka talvi tekisin sen yhden etelänreissun enkä tarkoita nyt Tallinnaa. ”Suomi on paras paikka suomalaiselle” saa minut tuhahtamaan epäuskoisesti.

Kun jotain vihaa, siis todella vihaa, yhtä paljon kuin minä vihaan Suomen talvia, se on oikeastaan turha yrittääkään opetella niistä tykkäämään tai nauttimaan. Teen parhaani, etten vietä kaikkea aikaani vain raivoten vihaamastani talvesta ja lumesta, koska uskoakseni se olisi vain tympeää ja uuvuttavaa kuunneltavaa ihmisille ympärilläni. Ei ole mitään mieltä jumittua siihen negatiivisuuteen ja vihaan ja keskittyä levittämään sitä ympärilleen minkä kerkiää.

Ainahan sitä koittaa pitää mielialansa korkealla, mutta samaan aikaan talven loputon synkkyys on niellä syvyyksiinsä. Pimeä, kylmä talvi lumineen, jäineen, sohjoineen ja jatkuvine myräköineen väsyttää ja tympii ja ennemmin tai myöhemmin tulee aina se hetki, kun sää myös ihan oikeasti jo kypsyttää ja paremman ilmaisun puuttuessa siis vituttaa. Ihan armottomasti. Eikä sille mitään voi. Ei sitä muuteta ajattelemalla positiivisesti. Onhan niitä talvi-ihmisiä, mutta kaikki eivät sellaisia tosiaankaan ole. Ja nekin, jotka talvesta noin enimmikseen tykkää, jossain vaiheessa yleensä löytää itsensä tyypillisestä talvisesta tilanteesta, johon meinaa jo ärsyyntyä ja mennä hermo.

plöö.jpg

Itse olen tätäkin talvea jo aivan kurkkuani myöten täynnä. Siinä vaiheessa herättää lähinnä ärsytystä nuo jatkuvat winter wonderland ihkutukset ja hehkutukset huokailuineen, sydämineen ja postikorttimaisemakuvineen. Itse en vain saa mitään tuosta jatkuvasta talven ihannoinnista ja romantisoinnista irti, kun samaan aikaan liikkeelle lähtiessään ulkona saa jatkuvasti kohdata aivan toisenlaisen todellisuuden. Kuinka suuri osa talvesta on lopulta sitä iki-ihanaa, kuvankaunista ja satumaista? Ja kuinka suuri osa taas on sitä kaikkea muuta paskaa? Talvi kaupungissa tai liikenteessä ei ole mikään tavattoman hehkeä kokemus. Likaista, vaivalloista, vaarallistakin ja rumaa.

Eihän se minulta ole toki pois, jos joku toinen talvesta iloitsee ja nauttii ja sitä fiilistelee. Saahan talvea vaikka rakastaakin, jos siltä tuntuu. Mutta eikö yhtä lailla myös minulla ole kaikki oikeus talvivihaani? Hedelmällistä tai ei, näin minä talven koen ja tunnen. Minusta olisi tosi paljon kivempi elää ja asua jossain, missä vuodenajan vaihtelut eivät olisi näin äärimmäiset ja talvet näin raskaat. Lunta on varmasti helppo ihastella ja diggailla etäältä, jos ei tarvitse elää arkeansa tämän lumisen helvetin keskellä kaiken vaikeutuessa ja muuttuessa raskaammaksi.

Tähän ei ole tarjoutunut vielä mahdollisuutta. Ehkä ei koskaan tarjoudukaan. Ehkä lopun elämääni saan tsemppaamalla tsempata itseni läpi jokaisesta näistä syvästi vihaamistani talvista. Kyllähän näistä aina jotenkin selviää. Jos ei muuten, niin sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla. Pimeydessä yksin rämpiessään sohjossa hyytävän tuulen tunkeutuessa aina luihin ja ytimiin sen samalla puhaltaessa lumihöttöä naamalle, aina voi tarvittaessa päästellä muutaman ärräpään puskiessaan eteenpäin. Joskus vitutus voi myös olla se voima, jolla painaa paskassa eteenpäin.

Tuijotan tympääntyneenä ulos bussin ikkunasta. Alan huomata toistuvan ilmiön, jossa bussini heittää lokaa pysäkeillä seisovien ihmisten päälle. Ihmisten ilmeet ovat aika korvaamatonta nähtävää. Syvää närkästystä, kiukkua, kauhistusta. Pikkuhiljaa alan tuntea oloni lähes hilpeäksi. Onko kyseessä vanha kunnon ”surkeus rakastaa seuraa”-ilmiö? Ehkäpä. En minä sentään vahingoniloinen ole. Se, että jonkun vaatteet kastuvat tai likaantuvat ei tuota minulle kummoistakaan iloa. Ikäväähän se on. Ei. Enemmänkin minut valtaa tämä tunne, joka joskus tulee, kun kaikki on jo niin kerta kaikkisen karseaa, ettei enää tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Onhan tämä nyt aika surkeaa. Mutta en ole suinkaan yksin. Kanssani nämä surkeimmatkin hetket jakaa viisi ja puolimiljoonaa hullua suomalaista. Yhdessä ollaan kaikki tässä samassa sohjossa!

Kuvat: Tanja Burtsoff

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *