Kadehditko kirjailijoita?
Kirjallisuuden ystävältä kysytään usein, etkö itse haluaisi kirjoittaa. Ja jos kirjoittaisit, mitä? Jotkut saattavat jopa kysyä, mikset itse kirjoita kirjaa. Tai eikö sinua harmita, että itse vain luet. Veikkaan, että moni muukin kuin minä on saanut vuosien varrella vastailla noihin kysymyksiin.
Minä ilmoitin lapsena, että minusta tulee arkkitehti tai kirjailija. Arkkitehtia minusta ei voisi tulla ilman matemaattista ja tarkkaa apulaista, joka paikkaisi loogisuuspuutteeni ja huithapeliuteni. Kirjailija minusta tulee, jos tulee. Kirjoitan joskus – hyvin, hyvin harvoin tosin – pöytälaatikkoon novelleja ja runoja, mutta en haaveile julkaisusta. Laitan kuitenkin ideoita ylös ja säästän tekstejäni, mutta en suhtaudu niihin into-, saati kunnianhimoisesti.
En myöskään kadehdi edes lempikirjailijoitani tai taidokkaimpina pitämiäni kirjoittajia.
Olen ajat sitten ymmärtänyt (hyväksyä-verbi olisi liian kantaaottava, sillä ei minun ole pitänyt edes hyväksyä vaan ainoastaan tunnistaa tämä asia) että olen lukija, en kaunokirjoittaja. Hyvän kirjan ääressä olen niin onnellinen, rentoutunut, omalla paikallani ettei siihen hetkeen todellakaan mahdu kateuden tunteita. Esimerkiksi Tove Janssonin, Märta Tikkasen ja Claudie Gallayn, hieman hurjemmalta puolelta myös Lionel Shriverin, kirjojen parissa olen ajatellut, että näin minäkin haluaisin kirjoittaa, jos kirjoittaisin. Selkeästi, kauniisti, revittelemättä mutta vakuuttavasti; toisaalta haluaisin kertoa tarinan, joka säväyttää ihan sellaisenaan, ilman että kieli on merkittävässä osassa kertomusta. Ensi sijassa nämä seikat kiinnostavat minua kuitenkin kielitieteilijänä, eivät wanna-be-kirjailijana. Edellä mainittujen kirjoittajien lisäksi ihailen myös Kristina Carlsonia ja Yasinaru Kawabataa, muiden muassa.
Joskus ajattelen, että tämän kirjan minäkin olisin voinut kirjoittaa. Mutta keskinkertaista kirjallisuutta on jo maailmassa aivan tarpeeksi. Ja toisaalta, kun en kerran kirjoita vakavissani edes sellaista, niin tuskin minusta olisi keskinkertaisnovellistiksikaan.
Luulen kuitenkin tietäväni, mitä Marjis tarkoitti, kun hän kirjoitti Seija Vilénin Pohjanakka-teoksen arviossaan, että olisi halunnut kirjoittaa kyseisen kirjan. Vaikka en yleensä kadehdi kirjailijoita, on kaksi poikkeusta: olen kahdesti saanut idean tietokirjasta, aloitellutkin kirjan tekoa, ja sitten – pum, juuri samasta aiheesta on ilmestynyt kirja tai pari. Joku ehti ensin.
Ensimmäisen kerran kyseessä oli eräänlainen tieto- ja harrastekirjan yhdistelmä, mutta aiheesta, josta ei ollut ilmestynyt minkäänlaista suomenkielistä julkaisua yli kymmeneen vuoteen. Sain tekijätiimin kokoon, etsin haastateltavia, teimmekin haastattelu- ja kuvauskeikkoja. Ja sitten, pum. Isoilta kustantajilta ilmestyi kaksi kirjaa tismalleen samasta aiheesta, samalla formaatilla. Ensin yritin lohduttautua, että olen keksinyt jotain todella ajan hermolla olevaa, mutta… No, lopulta kaikilta meni motivaatio jatkaa hanketta.
Sitten ajattelin, että olisi hienoa kerätä aineistoa Helsingin kirjallisesta historiasta. Löytyi Kirjamatka Suomessa -sivusto. Ilmestyi Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki – loistava kirja muuten, palaan siihen piakkoin. Muistin, että SKS:lla on fiktiivisiä kaupunkikuvia kartoittava kirjasarja. Se siitä.
Nyt pumista ei ole vaaraa, sillä mielessäni ei ole yhtään kirjaideaa. Tunnustan silti vain nuo kaksi harmistuskateushetkeä, muuten olen tyytyväinen rooliini lukijana ja kirjoista kirjoittajana.
Entä muut: tunnustaako joku kadehtivansa kirjailijoita? Mietitkö lukiessasi myös sitä, millaista on ollut kirjoittaa juuri tämä kirja?
(kuva: Dailyclipart.net)