Kadehditko kirjailijoita?

book7.jpg

 

Kirjallisuuden ystävältä kysytään usein, etkö itse haluaisi kirjoittaa. Ja jos kirjoittaisit, mitä? Jotkut saattavat jopa kysyä, mikset itse kirjoita kirjaa. Tai eikö sinua harmita, että itse vain luet. Veikkaan, että moni muukin kuin minä on saanut vuosien varrella vastailla noihin kysymyksiin.

Minä ilmoitin lapsena, että minusta tulee arkkitehti tai kirjailija. Arkkitehtia minusta ei voisi tulla ilman matemaattista ja tarkkaa apulaista, joka paikkaisi loogisuuspuutteeni ja huithapeliuteni. Kirjailija minusta tulee, jos tulee. Kirjoitan joskus – hyvin, hyvin harvoin tosin – pöytälaatikkoon novelleja ja runoja, mutta en haaveile julkaisusta. Laitan kuitenkin ideoita ylös ja säästän tekstejäni, mutta en suhtaudu niihin into-, saati kunnianhimoisesti.

En myöskään kadehdi edes lempikirjailijoitani tai taidokkaimpina pitämiäni kirjoittajia.

Olen ajat sitten ymmärtänyt (hyväksyä-verbi olisi liian kantaaottava, sillä ei minun ole pitänyt edes hyväksyä vaan ainoastaan tunnistaa tämä asia) että olen lukija, en kaunokirjoittaja. Hyvän kirjan ääressä olen niin onnellinen, rentoutunut, omalla paikallani ettei siihen hetkeen todellakaan mahdu kateuden tunteita. Esimerkiksi Tove Janssonin, Märta Tikkasen ja Claudie Gallayn, hieman hurjemmalta puolelta myös Lionel Shriverin, kirjojen parissa olen ajatellut, että näin minäkin haluaisin kirjoittaa, jos kirjoittaisin. Selkeästi, kauniisti, revittelemättä mutta vakuuttavasti; toisaalta haluaisin kertoa tarinan, joka säväyttää ihan sellaisenaan, ilman että kieli on merkittävässä osassa kertomusta. Ensi sijassa nämä seikat kiinnostavat minua kuitenkin kielitieteilijänä, eivät wanna-be-kirjailijana. Edellä mainittujen kirjoittajien lisäksi ihailen myös Kristina Carlsonia ja Yasinaru Kawabataa, muiden muassa.

Joskus ajattelen, että tämän kirjan minäkin olisin voinut kirjoittaa. Mutta keskinkertaista kirjallisuutta on jo maailmassa aivan tarpeeksi. Ja toisaalta, kun en kerran kirjoita vakavissani edes sellaista, niin tuskin minusta olisi keskinkertaisnovellistiksikaan.

Luulen kuitenkin tietäväni, mitä Marjis tarkoitti, kun hän kirjoitti Seija Vilénin Pohjanakka-teoksen arviossaan, että olisi halunnut kirjoittaa kyseisen kirjan. Vaikka en yleensä kadehdi kirjailijoita, on kaksi poikkeusta: olen kahdesti saanut idean tietokirjasta, aloitellutkin kirjan tekoa, ja sitten – pum, juuri samasta aiheesta on ilmestynyt kirja tai pari. Joku ehti ensin.

Ensimmäisen kerran kyseessä oli eräänlainen tieto- ja harrastekirjan yhdistelmä, mutta aiheesta, josta ei ollut ilmestynyt minkäänlaista suomenkielistä julkaisua yli kymmeneen vuoteen. Sain tekijätiimin kokoon, etsin haastateltavia, teimmekin haastattelu- ja kuvauskeikkoja. Ja sitten, pum. Isoilta kustantajilta ilmestyi kaksi kirjaa tismalleen samasta aiheesta, samalla formaatilla. Ensin yritin lohduttautua, että olen keksinyt jotain todella ajan hermolla olevaa, mutta… No, lopulta kaikilta meni motivaatio jatkaa hanketta.

Sitten ajattelin, että olisi hienoa kerätä aineistoa Helsingin kirjallisesta historiasta. Löytyi Kirjamatka Suomessa -sivusto. Ilmestyi Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki – loistava kirja muuten, palaan siihen piakkoin. Muistin, että SKS:lla on fiktiivisiä kaupunkikuvia kartoittava kirjasarja. Se siitä.

Nyt pumista ei ole vaaraa, sillä mielessäni ei ole yhtään kirjaideaa. Tunnustan silti vain nuo kaksi harmistuskateushetkeä, muuten olen tyytyväinen rooliini lukijana ja kirjoista kirjoittajana.

Entä muut: tunnustaako joku kadehtivansa kirjailijoita? Mietitkö lukiessasi myös sitä, millaista on ollut kirjoittaa juuri tämä kirja?

 

(kuva: Dailyclipart.net)

Kommentit (19)
  1. Eeva, minähän olin juuri puoli vuotta vuorotteluvapaalla ja suoritin luovan kirjoittamisen opintokokoinaisuuden – ja kyllä, olen saanut vastata kysymyksiin, kirjoitinko kirjan tai milloin se kirja sitten ilmestyy. En edes yrittänyt ideoida kirjaa, saati kirjoittaa. Joitain kirjoitusaiheita tuli mieleen automaattisesti, samoin lyhyitä runoja, se oli ihanaa. Olen päättänyt, etten listaa aiheita enkä kirjoita pakolla, tekstit syntyvät jos ovat syntyäkseen. Vaikka samoin minäkin kyllä huomasin, että tekstit vaativat kirjoittamista eikä vain luovuuden ja inpiraation odottelua…

    Minä kirjoitan päätyössäni päivittäin, teen joskus lehtijutun tai pari. Ennen blogiaikaa tuntui, että haluan kirjoittaa enemmän. Nyt kun bloggaankin jatkuvasti, olen huomannut, että epämääräinen kirjoittamisen kaipuu on mennyt, saan kyllä kirjoittaa ihan tarpeeksi ja myös tarpeeksi omaehtoisesti nykyiselläänkin. Enemmästä lukemisestakaan en haaveile enää, kun vapaalla huomasin, etten lukenut aiempaa enemmän vaikka sille teoriassa olikin yhtäkkiä paljon aiempaa enemmän aikaa. Niin että olen tyytyväinen nykytilanteeseen. Jos yhtäkkiä saan lottovoiton tms., niin sitten muutan mummonmökkiin, otan koneen mukaan ja kirjoitan vailla huolta mistään. 🙂

    Reeta Karoliina, ooh, en tiennytkään että olet kirjoittanut noin paljon. Hienoa! Olen kuullut monilta, että vaikka ensin saattaa ajatella, että romaanikäsikirjoitus on ”todellinen” vasta julkaistuna, itselle on suuri merkitys sillä, että on kirjoittanut sen, ei siinä että saa sen julki. Vaikka mahtaa sekin aikamoinen tunne olla!

    Toisena tekstityöläisenä (tuollainen sinun uusi työpaikkasi siis on, onnea!) ymmärrän hyvin työssä viihtymistäsi ja muutenkin koko kommenttiasi. Minulla on jotenkin niin, että lukeminen on se keskeisin asia, siitä en luovu vaikka kaikesta kirjallisuusharrastamisesta luopuisin – blogeista, lukupiiristä, kirjauutisten seuraamisesta jne. Kirjoittamistakin olen aina tarvinnut, mutta joskus sen tarve on täyttynyt runsaalla meilaamisella, sittemmin bloggaamisella, ei ainakaan vielä kaunokirjallisella kirjoittamisella kuin todella satunnaisesti. 

    Minäkin olen myös ajatellut, ettei tässä ole mikään kiire. Kirjoitan jos kirjoitan. Olen tallentanut runoni yhteen ja samaan tiedostoon ja ajattelen, että ehkä joskus kun niitä on satoja, voin poimia sieltä joitakin, yhdistää lempivalokuviini ja katsoa, tuleeko kokonaisuudesta mahdollisesti muitakin kiinnostava. Tätä ei kuitenkaan voi pitää kovin päämäärätietoisena juttuna, ja hui kauhistus tosiaan, jos niitä runoja pitäisi esitellä julkisesti. Ehkä siis julkaisen 30 vuoden kuluttua salanimellä…

  2. Reeta Karoliina, http://kertomusjatkuu.com
    8.5.2012, 13:42

    Minä kirjoitan. Olen koko ikäni paitsi lukenut, niin myös kirjoittanut. Yhden novellin olen julkaissutkin Gummeruksen ”Novellit 2008” -kokoelmassa. Muuten olen kirjoittanut vuosia sitten yhden romaanin, muutama vuosi sitten novellikokoelman ja viime vuonna lastenrunokokoelman. Mitään näistä ei siis ole julkaistu (novellikokoelmaa en tosin koskaan edes lähettänyt kustantajalle), mutta ei se vähennä niiden arvoa minulle. Tällä hetkellä on työn alla taas romaani.

    Minä näen, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat samaa maailmaa. Rakastan ja tarvitsen kirjallisuutta, sekä lukemisen että kirjoittamisen muodossa. Eli en oikeastaan ajattele, että raja lukemisen, pöytälaatikkokirjoittamisen, julkaisemisen ja kirjallisuuskritiikkien tai kirjallisuusblogien, lukupiirien jne välillä on loppujen lopuksi kovin suuri. Kaikki nousee samasta rakkaudesta kirjallisuuteen.

    Monille wanna-be-kirjailijoille tärkeintä on julkaista tekstinsä nyt ja heti, mahdollisimman pian ja siitä varmaan nousee negatiivinen kateus jo julkaisseita kirjailijoita kohtaan. Minä en oikeastaan haaveile elämästä kirjailijana. Työskentelen nykyisin asiatekstien kääntäjänä ja pidän työstäni. Toivon, että joskus löydän enemmän aikaa kirjoittaa kaunokirjallisuutta, mutta en oikeastaan edes elättele toiveita, että voisin joskus elättää itseni esim. romaanikirjailijana.

    Tärkeää on siis kirjoittaa, ei välttämättä niinkään se kirjailijuus. (Ja mikään julkkis en missään nimessä haluaisi olla!) Toki toivon ja uskonkin, että joskus julkaisen muutakin kuin sen yhden novellin, mutta ei minulla ole oikeastaan mikään kiire.

    Olenko sitten kateellinen? Hmm, joillekin varmaan vähän. Lähinnä heille, joiden novellit julkaistiin samassa antologiassa kanssani ja jotka sen jälkeen ovat julkaisseet kokonaisia omia teoksia (=Turkka Hautala, Joonas Konstig ja Tiina Laitila Källvemark). Mutta senkin kateuden otan huumorilla. Elämä on. Antologian jälkeen on elämässäni tapahtunut kaikenlaista ja haipakkaa on pitänyt. On itse asiassa ihme, että olen tässä samalla ehtinyt kirjoittaa näinkin paljon. Uskon, että vielä joskus elämä vähän rauhoittuu ja ehdin keskittymään enemmän kirjoittamiseen.

    Sitä tosin välillä mietin pitäisikö blogiin käytetty aika käyttää ”omaan” kirjoittamiseen, mutta kuten sanoin, koen, että blogikin on yksi tärkeä osa rakkauttani kirjallisuuteen.

    Noin yleisesti en kyllä ole kirjailijoille kateellinen, vaan päinvastoin kiitollinen! 😉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *