Äänestä 2000-luvun paras kotimainen romaani (tai katso, mitä minä äänestin)

Kylläpä yksi pieni uutinen voi hätkähdyttää lukijaparkaa. Eilen Helsingin Sanomat kehotti kaikkia äänestämään 2000-luvun parasta kotimaista romaania (äänestää voi 29.5. asti). Olin aivan kiihtynyt, ja niin oli moni muukin lukeva tuttavani. Ihanaa, kamalaa, mahdotonta! Hesarin kriitikkojen suosikkiromaanilista julkaistiin jo. Facebook vilisi eilen tuttavieni pohdintoja ja listauksia aiheesta, ja jotkut kirjabloggarit ovat jo bloganneet omista suosikeistaan (katso esim.Luettua elämää-, Vielä yksi rivi– ja Täällä toisen tähden alla -blogien listat).

Voi kauhistus. Yritin parhaani mukaan olla kurkkimatta toisten listoja, mutta eihän siitä mitään tullut. Listasin kesken työpäivän äkkiä mieleeni ensimmäisenä tulleet huippukirjat post it -lapulle, ja pian huomasin, että ihan samoja kirjoja ja kirjailijoita oli ajatellut moni muukin. Kommentoin erääseen pitkään Facebook-keskusteluun, että olen keksinyt yhden teoksen, jota siinä keskustelussa ei ollut vielä mainittu, ja meni pari minuuttia, niin sekin pääsi listoille.

Minunkin teki siis mieli listata Westötä (Missä kuljimme kerran), Lundbergia (Jää), Liksomia (Hytti nro 6), Carlsonia (Herra Darwinin puutarhuri tai William N päiväkirja) ja Krohnia (mikä tahansa teos!), eli kirjoja, joiden ääressä olen viihtynyt ja joita olen arvostanut kovasti niiden täydellisen laadun vuoksi, jos kirjoista voi niin sanoa. En ymmärrä, miten kirjailija saa paketoitua monitahoisen ja -henkilöisen tarinan niin, että se on samaan aikaan runsas ja elävä sekä tiivis ja looginen, hallittu kokonaisuus. Tällaisista kirjoista ovat hyviä esimerkkejä esimerkiksi Missä kuljimme kerran sekä Jää (eilen maalta kotoisin oleva ystäväni sanoi, että kaikki kaupunkilaiset fanittavat Jäätä, mutta hänestä siinä oli liikaa lehmiä: erikoisin kuulemani kirja-arvio vähään aikaan!). Lopulta pudotin kaikki em. teokset listaltani siksi, että kaikessa hyvyydessään pidän niistä siksikin, että ne edustavat minulle perinteistä, jotenkin klassista tarinankerrontaa. 2000-luvun romaanisuosikin pitää olla mielestäni sellainen, että se liittyy jotenkin tähän aikaan tai on tuonut uutta jos ei koko kotimaiselle kirjallisuudelle, niin ainakin minulle lukijana. Leena Krohnin poistin listalta kylmin sydämin, koska hän on niin pitkän linjan kirjoittaja, esimerkiksi eräs Krohn-suosikkini Tainaron on jo vuodelta 1985.

Tässäpä siis vihdoin lista 2000-luvun suosikkikirjalistani (ja suluissa varjolistalaisia, koska rajaaminen on niin vaikeaa):

Miina Supinen: Liha tottelee kuria. Kaikessa hulluudessaan hyvin järkevä romaani. Supinen on mielestäni tuonut viime vuosina kotimaiseen kirjallisuuteen ihan uudenlaista huumoria ja naisenergiaa. En pidä naisenergia-sanasta, mutta se sopii Supiselle: hän on näyttänyt, että mistä tahansa voi kirjoittaa – ja melkein miten tahansa, mutta jos on hyvä kirjoittaja, lopputulos on onnistunut. Supisen teokset ovat kaukana tuosta ”täydellisestä klassisuudesta” ja luulen, että ne rohkaisevat monenlaisia ihmisiä lukemaan ja kirjoittamaan. Liha tottelee kuria on suosikkini Supisen teoksista. (Haastaja varjolistalta: Tuomas Vimma: Helsinki 12. Todella ”tätä päivää” ja ainutkertaisen röyhkeää ja ärsyttävyydessään koukuttavaa kirjallisuutta.)

Rakel Liehu: Helene. Taiteilija Helene Schjerbeckin puolikuvitteellinen elämäkerta oli minulle ilmestyessään ainutkertainen lukukokemus. Teos on itsessäänkin erinomainen, mutta se sai minut, ja uskoakseni monen muunkin lukijan, myös pohtimaan taiteilijan ja erityisesti kirjailijan moraalia ja oikeuksia: mistä ja kenestä saa kirjoittaa, saako toisen tunteita kuvitella, mikä ero on kirjoittaa tunnetusta tai tuntemattomasta henkilöstä, elävästä tai edesmenneestä. Väitän, että kirja on vaikuttanut koko lukemisen tapaani, etenkin tietysti elämäkertojen kohdalla. (Lajissaan ainutlaatuinen, ei varjolistahaastajia.)

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Kirjallisesti, rakenteellisesti ja temaattisesti kiinnostava kirja, joka vaikutti ja hämmensi kovasti: miten näin outo voi tuntua aivan todelta, miten tällaista voi kirjoittaa? Vaikken yleensä pidä siitä, että kirjassa on avoimesti sanoma, Sinisalon kohdalla on toisin. Ihailen, miten kunnianhimoisesti hän tuo mm. ekologisia kannanottoja kirjoihinsa. ”Peikkokirjan” loppu on jäänyt niin vahvasti muistiin, että teos palaa mieleeni tuon tuosta metsässä liikkuessani. (Haastajia Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta siitä samasta syystä, että hienossa teoksessa oudosta tulee loogista ja toisin päin, sekä Emmi Itärannan Teemestarin kirja, koska se on niin kaunis ja ekologisesti tärkeä: olen varma, että Itärannasta tulee vielä hyvin tunnettu ja arvostettu kirjailija.)

Monica Fagerholm: Amerikkalainen tyttö. Piste tälle kirjalle, koska Fagerholm on myös ainutlaatuinen kertoja lajissaan ja olen aina iloinen, kun suomalainen kirjailija menestyy maailmallakin. En varmaan vieläkään osaa lukea Fagerholmin teoksia niin, että saisin niistä kaiken irti (paitsi kirjasta Ihanat naiset rannalla, joka on yksi ihanimmista lukemistani teoksista), mutta ihailen niitä vilpittömästi. (Varjolistalta: ihailen myös Sofi Oksasta ja Elina Hirvosta ja iloitsen heidänkin kohdallaan myös kansainvälisestä menestyksestä.)

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Nousiaisen ”suuri yt-romaani” pääsi listalle sekä kirjallisen tasonsa että aiheensa vuoksi. Nousiainen on tavoittanut mielestäni jotain hyvin todellista 2000-luvusta ja sen tehtaansulkemis-yhteistoimintaneuvotteluvuosista (ja siitä nostalgiasta, jonka hankalat ajat varmasti nostavat monien mieleen). Arvostan myös sitä, että Nousiaisen teos sopii monenlaisille lukijoille. (Varjolistalta: Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis sekä Markus Nummen Karkkipäivä ovat kaikessa keskinäisessä erilaisuudessaan paitsi erinomaisia kirjoja myös erinomaisen hyviä ja pysäyttäviä ajankuvauksia; myös aivan 2000-luvun alussa ilmestyneellä Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun -romaanilla on nämä ansiot.)

Nyt siirryn Hesarin puolelle ja äänestän Supista, Liehua, Sinisaloa, Fagerholmia ja Nousiaista (ja ajatuksissani myös kaikkia varjolistalaisia).

Aiotko sinä äänestää? Mitkä ovat mielestäsi 2000-luvun parhaimpia suomalaisia romaaneja ja miksi?

P.S. Tiedän, ettei kuva liity kirjoihin, mutta laitan sen silti tähän kuvitukseksi: en voi olla kuvittelematta, että kuvassa on metsän väkeä kuono pitkällä juttusilla. 🙂